sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Tunteet pinnassa Tampereella

(Arkisto: huhtikuu 2014)

Työskentelin vuosikausia Tampereen Itellan kuljetuspalvelussa, kunnes vuonna 2010 päätin jättää kaiken ja muuttaa Turkuun. Itella-vuosista parhaimmat muistot ovat asiakaspalvelun oppiminen sekä päivittäiset kanssakäymiset erilaisten ihmisten kanssa, ja mahtavat työkaverit, joista monista tuli ystäviäni.

Vuonna 2008 tein usein 66-vuoroa, jossa kiertelin pirkanmaalaissairaaloita noutaen laboratorioista ihmisten pissa-, kakka- ja verinäytteitä kuljettaen ne lopulta Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Iltapäivisin oli vuorossa vielä kierros lukuisissa yrityksissä keskustan lähistöllä. Siellä minusta tuli moikkaustuttu eräässä firmassa työskennelleen minua muutaman vuoden vanhemman miehen kanssa. Todella mukava mies!

Tänään kävin Ratinan Nesteellä, jonka etupihalla norkoili alkoholisoituneen näköinen mies, jolla oli naama ruhjeilla. Selkeästi turpaan oli otettu. Kyseessä oli sama mies, jonka kanssa olin vuonna 2008 moikkaus- ja rupattelutovereita. Katsoin häntä puoliujosti silmiin odottaen, josko hän katsoisi takaisin sellaisella mentaliteetilla, että: ”Hei, mä muistan sut. Mitä äijä?” Ja sen hän tekikin, jonka jälkeen tokaisin spontaanisti MOI!

Hän moikkasi takaisin. Hänet oli irtisanottu vielä vuoden 2008 aikana, jonka jälkeen elämä oli lähtenyt syöksykierteeseen. Nykyään hänellä ei ole kotia ja hän juo viinaa päivittäin. Kysyin, voinko ostaa hänelle ison kahvin ja hänelle idea sopi mainiosti. Mies kertoi rajusta alamäestään parin minuutin ajan ja itse vain kuuntelin. Sain lopuksi sanottua ainoastaan, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta.

Tuon kohtaamisen jälkeen hain ystävättäreni sekä hänen 13-vuotiaan Dolly-koiransa. Pohjattoman suurena eläinten ystävänä olin pyydetty henkiseksi tueksi ja ajoimme Hervantaan eläinlääkäriin. Perillä sydänsairas sekä kovista kivuista kärsivä koira sai rauhoittavan piikin ja pääsi vielä hetkeksi sinne, missä hän rakasti olla - hurisevan auton kyytiin.

Hondani repsikanpenkillä hän sitten menetti tajuntansa kaikkein tärkeimpänsä, oman emäntänsä, sylissä. Takaisin eläinlääkäriin ja eutanasiakuolema saatettiin päätökseensä. Enää ei ollut kipuja. Eläinrakkaat ihmiset tietävät, että lemmikki on kuin ihminen. Enemmänkin.

Mikä onkaan näiden tämänpäiväisten tositarinoiden opetus? En tarkalleen edes tiedä, mutta kirjoittaminen helpottaa ja auttaa hahmottamaan, mikä on oikein ja mikä väärin.


1 kommentti: