Takanani oli lähes vuosikymmenen kestänyt pelaajaura ns. puoliammattilaisena Tampereella. En ollut koskaan loukkaantuneena. Muutin Turkuun ja siirryin Ilveksestä Salon Palloilijoihin. Olosuhteet eivät lupailleet hyvää debyyttiottelussani helmikuussa 2011. Mittari näytti -14 ja yksikin lisäaste pakkasta olisi peruuttanut harjoitusmatsin. Automatkalla otteluun tokaisin naurahtaen uusille pelikavereilleni, että ”On muuten niin kylmä, että joku vielä loukkaantuu tänään!”
Pakkasesta huolimatta fiilikseni oli mahtava ja muistan miettineeni kentällä, että on upeaa olla uudessa seurassa ja futis on ihanaa. Peliä ehti kulua 18 minuuttia, kunnes ilman minkäänlaista kaksinkamppailukontaktia oikean jalan nappulatossuni jäi hetkeksi kiinni tekonurmeen. Samalla vartaloni meni jo kovaa vauhtia toiseen suuntaan. Kuului vain riksraks ja poks - polveni eturistiside, sivusiteet ja lähes kaikki muutkin olivat menneet poikki.
En lannistunut, vaan kuntoutin jalkaani sinnikkäästi vuoden. Tulisieluinen brittivalmentajamme luotti minuun ja valoi uskoa. Pian olinkin jälleen mukana joukkueharjoituksissa. ”Mä olen takaisin kehissä, v*ttu jessss!”, muistan hihkuneeni. Yhtäkkiä polveni vääntyi ja kuului tutut äänet - riksraks ja poks. Kaikki oli taas hajalla ja samalla sekunnilla tiesin jalkapallourani päättyneen.
Kaipuu pelikentille on ollut kova. Tammelan yltiöromanttinen jalkapallostadion, aina tulikuumat väännöt Porissa, Tammisaari ja humalaiset kotifanit huutelemassa henkilökohtaisuuksia ruotsiksi sekä niin monet muut paikkakunnat - ikävä on. Polvileikkauksieni suunnattomat kivut, kuntoutukset ja muut takaiskut ovat silti pientä verrattuna kaipuuseeni voittojen tuomaa adrenaliinipurkausiloa, liukutaklauksia sekä pukukoppielämää kohtaan. Eniten olen kaivannut upeita pelikavereitani, joista lukuisien kanssa olen solminut elinikäisen ystävyyden.
Elämässä murheet voi kuitenkin kääntää iloksi ja eilen illalla päätin selviytyä lopullisesti voittajaksi tästä polvivammakierteestäni. Käärin pohjoisnokialaiset hihani ja syöksyin piparin kimppuun! Vaikka minut vietiin tahtomattani pois pelikentiltä, niin piparipelikentälle voin vielä palata.
Ja minä leivoin!,
Hulluttelin keittiössä viisi tuntia. Koirani Seppo hoiteli vartiointityötehtäviä eteisessä. Tein piparikaaviosuunnitelmia, paiston kymmenkunta piparipellillistä, sulatin sokeria, poltin sormenpääni, pirisytin palohälytintäkin ja lopulta sain valmiiksi 2,5 kilosta piparitaikinaa jalkapallostadionin. Taka-alalla autoja, vihreästä sokerimassasta tehtyä futiskentänpintaa ympäröi aita, korkeat stadionkarkkivalotolpat ja pääkatsomon alla on piparipukuhuone.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti