Takanani on elämäni kivuliain viikko. Ison polvileikkauksen jälkeinen aika on kuin Parkanon vaakunan muotoinen noidankehäperkele - ylimojoviin polvikipuihin on pakko syödä vahvoja lääkkeitä, mutta nuo lääkkeet tekevät samalla olotilan yltiökammottavaksi. Kuin kuuntelisi saksalaista nahkateknoa repeatilla toppahaalari päällä.
Kuluvan viikon olen maannut lääkepöhnässä sängyssä jalka koholla tiiraillen telkkaria ja läppäriä. Kävin viikonloppuna myös ulkomaailmassa konkatessani kyynärsauvojeni kanssa apteekkiin ja puoliujolla määrätietoisuudella suuntasin apteekintädin luokse. Unohdin ennakkojännitykseni ja sanoin: ”Tuota, mä olin maanantaina polvileikkauksessa ja en oo pystynyt kohta viiteen päivään käymään kakalla.”
Pöyristyttävän mukava ja ammattitaitoinen apteekintäti tokaisi välittömästi hymyillen, että sä varmasti syöt kovia kipulääkkeitä ja ne ovat vain tehneet sun vatsastasi umpikovan. Täti antoi ummetuslääkepurkin, maksoin sen ja kipitin tyytyväisenä pois. Ummetuslääke toki pehmensi vatsani, mutta samalla pisti olotilani täysin sekaisin ja sunnuntaina oli elämäni kovin krapula. Alkoholia en ollut nauttinut pisaraakaan, mutta olotilani oli pahempi kuin kovatasoinen TOP-3 krapulakärkeni yhteensä. Alla lista:
3) Oltiin Nokian Pyryn A-juniorijalkapallojoukkueen kanssa Porissa 1999 juopottelemassa ja yöllä mm. lensin ulos karaokebaarista, koska lauluesitykseni oli baarin historian surkein, ja kutsuin kaikkia baarityöntekijöitä Tero Vaaran pikkusiskoiksi. Seuraavan päivän bussimatka Nokialle oli vaikea. Se oli vaikea päivä.
2) Joulupäivä 2011. Sydänystäväni Timo saapui jouluaattoiltana käymään Pohjois-Nokialla äitini luona. Ei oltu nähty kuukausiin. ”Pitäiskö ottaa yhdet viskipaukut? Sain äitiltä tällaisen litran viskipullon joululahjaks?” kysyin Timolta. Siitä se sitten lähti ja juotiin koko pullo neljään tuntiin. Oli tuskainen joulupäiväolotila.
1) Himos Festival juhannus 2002. Holtiton neljän päivän keittoputki. Seuraavina liskodiskoöinä heräsin mm. siihen, että ympärilläni pyöri italialaisjalkapalloerotuomari Pierluigi Collinan näköisiä kaljupäisiä neonsinisiä jättimehiläisiä. Lisäksi hikoilin ja haisin niin pahalle, että silloinen koirani Pele karttoi minua eikä suostunut tulemaan ulos kanssani.
Mutta kun olotila on karmein ja tuntee olevansa pohjalla, niin aina tapahtuu jotain. Ja se jotain on yleensä hyvää. Vastoinkäymiset ja kärsimykset ovat mahdollisuuksia kokea uutta ja oppia niistä. Kyllä tässä plussan puolelle lopulta jäädään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti