(Arkisto: maaliskuu 2013)
Takanani on elämäni kivuliain viikko. Ison
polvileikkauksen jälkeinen aika on kuin Parkanon vaakunan muotoinen
noidankehäperkele - ylimojoviin polvikipuihin on pakko syödä vahvoja
lääkkeitä, mutta nuo lääkkeet tekevät samalla olotilan yltiökammottavaksi. Kuin kuuntelisi saksalaista nahkateknoa repeatilla toppahaalari päällä.
Kuluvan viikon olen maannut lääkepöhnässä sängyssä jalka koholla
tiiraillen telkkaria ja läppäriä. Kävin viikonloppuna myös
ulkomaailmassa konkatessani kyynärsauvojeni kanssa apteekkiin ja
puoliujolla määrätietoisuudella suuntasin apteekintädin luokse. Unohdin
ennakkojännitykseni ja sanoin: ”Tuota, mä olin maanantaina
polvileikkauksessa ja en oo pystynyt kohta viiteen päivään käymään
kakalla.”
Pöyristyttävän mukava ja ammattitaitoinen
apteekintäti tokaisi välittömästi hymyillen, että sä varmasti syöt kovia
kipulääkkeitä ja ne ovat vain tehneet sun vatsastasi umpikovan. Täti
antoi ummetuslääkepurkin, maksoin sen ja kipitin tyytyväisenä pois.
Ummetuslääke toki pehmensi vatsani, mutta samalla pisti olotilani täysin
sekaisin ja sunnuntaina oli elämäni kovin krapula. Alkoholia en ollut
nauttinut pisaraakaan, mutta olotilani oli pahempi kuin kovatasoinen
TOP-3 krapulakärkeni yhteensä. Alla lista:
3) Oltiin Nokian
Pyryn A-juniorijalkapallojoukkueen kanssa Porissa 1999 juopottelemassa
ja yöllä mm. lensin ulos karaokebaarista, koska lauluesitykseni oli
baarin historian surkein, ja kutsuin kaikkia baarityöntekijöitä Tero
Vaaran pikkusiskoiksi. Seuraavan päivän bussimatka Nokialle oli vaikea.
Se oli vaikea päivä.
2) Joulupäivä 2011. Sydänystäväni Timo
saapui jouluaattoiltana käymään Pohjois-Nokialla äitini luona. Ei oltu
nähty kuukausiin. ”Pitäiskö ottaa yhdet viskipaukut? Sain äitiltä
tällaisen litran viskipullon joululahjaks?” kysyin Timolta. Siitä se
sitten lähti ja juotiin koko pullo neljään tuntiin. Oli tuskainen
joulupäiväolotila.
1) Himos Festival juhannus 2002. Holtiton
neljän päivän keittoputki. Seuraavina liskodiskoöinä heräsin mm. siihen,
että ympärilläni pyöri italialaisjalkapalloerotuomari Pierluigi
Collinan näköisiä kaljupäisiä neonsinisiä jättimehiläisiä. Lisäksi
hikoilin ja haisin niin pahalle, että silloinen koirani Pele karttoi
minua eikä suostunut tulemaan ulos kanssani.
Mutta kun olotila
on karmein ja tuntee olevansa pohjalla, niin aina tapahtuu jotain. Ja se
jotain on yleensä hyvää. Vastoinkäymiset ja kärsimykset ovat
mahdollisuuksia kokea uutta ja oppia niistä. Kyllä tässä plussan
puolelle lopulta jäädään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti