Katse

(Arkisto: marraskuu 2012)

Siemailin iltapäivällä Cafe Brahessa muina miehinä makoisaa kahvia tunnustellen samalla pettyneenä ylähuuleni yllä olevia ”viiksiäni”. Haavemaailmani mukaan minulla pitäisi olla jo sellaiset pensselit, jotka herättäisivät valtavaa karvakunnioitusta ja viime yönä ollessani nukahtamassa kuvittelin puoliuniolotilassa jopa pystyväni luuttuamaan lattiaa tuuheilla viiksilläni. Kuinka kaukaisia nuo haaveet ja unenalku olivatkaan.

Movember on jo tasan puolivälissä ja minulla on niin säälittävät amispannut, että jopa viereisen kahvilapöydän ääressä istunut seuruekin tuntui kikattelevan minulle. He varmasti supisivat, että meinaako tuo lautanaama muka osallistua Movemberiin tuollaisilla höyhenillä? Siinä minä hoopo join vain nolona lisää kahvia. Samaan aikaan, kun voivottelin omaa pensselipolitiikkaani, havaitsin jotain oikeasti merkityksellistä. Havaitsin jotain niin pysäyttävän tärkeää, että yhtäkkiä hyväksyin posliinimaiset viiksentynkäsi. Yhtäkkiä amisviikseni olivat juuri oikean kokoiset.

Nimittäin kauppakeskuksen käytävällä hymyili pyörätuolissa istuva kehitysvammainen tyttö, jolle hänen avustajansa oli ostanut lähellä sijaitsevasta italialaisesta jäätelökaupasta annoksen. En ole montaakaan kertaa elämäni aikana nähnyt noin pohjattoman onnellista katsetta, joka tytön silmissä loisti. Jäätelön herkullinen maku, turvallinen avustaja sekä tuo hetki olivat hänen koko maailmansa juuri tuolloin. Hän eli täysillä niillä elämäntarvikkeilla, jotka hänelle oli annettu.

Seurasin tovin tuota aitoa, vilpitöntä ja herttaisesti hymyilevää tyttöä. Tuon tovin aikana kymmenittäin ihmisiä sujahteli hänen ohitseen oikealta ja vasemmalta. Lähes jokaisesta ohikulkeneesta ihmisestä huokui arjen hektisyys, osa irvisteli, moni puuhasteli älypuhelimellaan, muutama juoksi työpuvussaan kuin päätön fasaani ja joku lähes itki. Kukaan ei katsonut toisiaan silmiin. Minne kaikilla on aina kiire? kysyin itseltäni. Ja juuri sillä samalla sekunnilla tuo tyttö katsoi minua hymyillen, jonka jälkeen hän hiljalleen poistui kauppakeskuksesta avustajansa työntämänä.

Tuo yksi katse antoi minulle paremman olon kuin kuntopyöräilytunti tanssimusiikkia pauhaavassa spinningsalissa. Tuo katse oli piristävämpi kokonaisuus kuin energiajuoma-altaassa uitettu poni. Tuossa katseessa oli enemmän uskottavuutta sekä toivoa kuin tässä koko ahneessa maailmassa yhteensä. Ja tuossa katseessa kiteytyi kaiken kauneuden ydin - usein elämän hienous on niissä kaikista pienimmissä asioissa.

Välillä on hyvä pysähtyä. Elää hetkessä.