Kiitos yhteisestä seikkailusta, sain sanottua
katsoen silmäkulmat puolikostuneena kapeamallista Fiat Pandaa lentokentän
autonvuokrausparkkipaikan luoteiskulmassa jäähyväisten merkiksi. Ajelimme
kyseisellä autolla pitkin poikin pohjoista Italiaa pitkälti toista tuhatta
kilometriä. Vuoristoinen maisemakuva oli kuin kehonrakennusta tosimielellä
harrastava vadelmarahkassa kastettu koiranpentu - uljas ja punastuttavan ihana. Temperamenttishenkisessä
saapasjalkamaa-ajokulttuurissa liikennesääntöjen noudattaminen sekä maltti
kukoistavat poissaoloillaan ja muutaman kerran olimmekin Päivi Räsäsen
trimmatun genitaalialuekarvan päässä pienemmästä tahi suuremmasta kolarista.
Huoleton reissumme vahvisti käsitystäni siitä, että erilaiset elämänkokemukset ja niistä oppiminen ovat ihmisen käyttäytymismallin kulmakivi. Henkilökohtaisena taktiikkanani on pyrkiä poimimaan positiivisia palasia sieltä täältä ja tartuttamaan ne itseeni. Reissun aikana mm. paikalliset ihmiset eivät yleensä puhuneet sanaakaan englantia, vaan inttivät nopeatempoista italiaa viimeiseen saakka. No mikäs siinä muukaan sitten auttoi kuin hypätä täysin rinnoin mukaan keskustelutilanteeseen käyttämällä heidän omia kieliaseitaan eli puhua suomea takaisin kovalla asenteella. Oikeanlaisilla käsiefekteillä ja hymyilyherkällä olemuksella asiat saatiin aina hoidettua - yleensä hyvin ja toisinaan päin prinkkalaa. Mutta aina ne hoidettiin.
Havahduin myös toiseen ajatusfaktaan uittaessani sisilialaispuhvelinmaidosta valmistettua mozzarellakuutionpalasta munakoisotomaattisipulikeittokulhonkulmaan Pisan kaltevan tornin välittömässä läheisyydessä samalla kun Välimeressä polskuttelun jälkeiset suolakiteet vielä tuntuivat tahmeutena haaleanruskettuneilla olkapäilläni. Nimittäin koko elämä on yksi iso Pisan kalteva torni. Molemmat - sekä torni että elämä - vajoavat vääjäämättä vuosi vuodelta alaspäin. Se, mitä tehdä ennen viimeistä horjahdusta, on olennaisinta. Minun mielestä elämässä on kyse siitä, minkälaisen suhteen luot toisiin ihmisiin.
Kuunnellessani tänään sivukorvalla kolmen turkulaiseläkeläisrouvan negatiivishenkistä juoruilua ohi kulkevista ihmisistä havahduin samalla olevani jälleen tutussa suomalaisessa menossa mukana. Vielä muutama päivä takaperin istuin jalkapallo-ottelussa 85 000 ihmistä vetävän Stadio Giuseppe Meazzan ylälehtereillä Milanossa ainoastaan muutamien metrien päässä vierasjoukkueen raivokkaiden huligaanifanien alapuolella. Turvallisuuskontrasti edellä mainittujen juoruilujen ja huligaanijoukkiolähietäisyyden välillä on kiistatta suurempi kuin poliitikkokokelaiden kusetuslupaukset ja -sloganit vaalien alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti