Petteri VS. Jehovan todistajat 1-0

(Arkisto: syyskuu 2013)

Olin äsken tiskivuoren tyhjentämisaskareissa ja siinä pohdin, että voihan rähmänkäpälä, kun roiskin tiskivettä oloasuhousujeni etuosaan siihen malliin kuin olisin suorittanut myöhäisiltapäivävirtsat housuihini. Vai hetki tuon jälkeen ovikello soi. Miettiessäni kuumeisesti, että kukas siellä oven takana oikein mahtaa olla, ehdin jo unohtaa housupissausmielikuvitelmani. Avasin oven ja siinä seisoskeli kaksi siististi pukeutunutta naista. ”Voi ei, taas Jehovan todistajia mun ovella!” tokaisin mielessäni ja ennen kuin ehdin ajatella enempää, sanoi toinen naisista minulle lähestulkoon näin:

”Jumalan valtakunta on taivaallinen hallitus, joka on suurempi kuin yksikään ihmisten hallitus. Myös itse Saatana muuttaa itseään valon enkeliksi.”

Mieleni valtasi parin sekunnin mittainen paniikkiolotila. En panikoitunut sen takia, että olisin ahdistunut kyseisestä tilanteesta. Ehei. Vaan siksi, että olen viimeisen vuoden aikana joutunut ainakin puoli tusinaa kertaa vastaavanlaiseen tilanteeseen ja lähes joka kerta olen äärikärsivällisesti kuunnellut 5 minuutin taivaallisen puheen ja ikään kuin kiltisti vain ottanut puoliröyhkeän kotioviaivopesuyrityksen vastaan sekä hävinnyt kaksinkamppailun heille.

Tällä kertaa olin päättäväinen! En lähtenyt hakemaan mitään kavereita, vaan lähdin tylysti voittamaan tämän syyskuisen Minä VS. Jehovan todistajat -battlen. Sain aiemmin mainitusta Saatana-termistä yhtäkkisen virikkeen isoon päähäni ja se oli sitten verbaalimenoa:

”Melkoinen sattuma, kun Saatanasta puhuitte tuossa. Itse olen nimittäin saatananpalvonnan hallitseva Suomen mestari ja lähden tulevana viikonloppuna edustamaan Suomea saatananpalvonnan MM-kisoihin Norjaan!”

Samalla sekunnilla näin edessäni kaksi hiljaista ja ihmettelevillä silmillä minua tuijottavaa naista, jotka olivat äimänkäkenä. Tulkitsin heidän katseistaan kolme äänetöntä kysymystä: Onko toi jätkä tosissaan? Pelleileeköhän se kuitenkin? Miten jollain voi olla noin isot etuhampaat? Tuijotin samalla heitä takaisin housuihinsa pissanneen nokialaismiehen näköisenä ressukkana ja yritin samaan aikaan sisäistää, että minkäs arkiläpän mä tässä oikein heitinkään juuri äsken spontaanisti. Kaikkien osapuolten näkökulmasta hyvin yllättäen alkanut ilmeetön tuijotuskilpailu jatkui vielä muutaman sekunnin ajan, jonka jälkeen Jehovan todistajattaret hiipivät sanaakaan sanomatta pois kotioveltani.

Suljin rauhallisesti oven, keitin eleettömästi kahvia ja istahdin sohvalle voittajana. Viikonjatkoja!