Elämä on kuin pakarapari

(Arkisto: marraskuu 2012)

Suorittaessani tänään kuntoilumielessä rutiininomaista kehoni rakennusta Elixia Jokivarren yläkerrassa ajauduin yhtäkkiä onnettomuuteen, joka lienee lähes jokaisen kuntosaliasiakkaan pahin painajaisskenaario - kesken vatsalihastreenin minulta pääsi äänekäs vahinkopieru.

Kyseinen onnettomuus on sinänsä yhtä harmitonta kuin Parkanossa mopoauton kanssa peltikolariin joutuminen. Se on harmittomampaa kuin kondomipaketin ostotapahtuma lähikaupassa, missä eläkeikää hipova kassatäti flirttailee sinulle. Se on normaalimpaa kuin mattojenpesu alastomana, vain pesuaineen tuoksu vaatteenasi. Mutta kyllä tässä kuntosaliepisodissa otettiin silti miehestä mittaa. Livahdanko matalalla profiililla nopeasti pukuhuoneeseen pois tästä nousevan häpeän routalattiasta? Kiellänkö koko tapahtuman ja katselen närkästyssyyttävällä katsekontaktilla jotain viatonta kanssakuntoilijaa? Nostanko käden pystyyn kuin koripallopelaaja virheen tehdessään ja myönnän avoimesti, että se olin minä?

Keskivertaista isompi pääni oli välittömästi täynnä kysymyksiä ja huomattavan laajakokoiset etuhampaani purivat hermostumistilassa alahuulta kuin koulutettu lemmikkimarsu kuivaheinää konsanaan. Ei, ei ja ei, tylytin itseäni. Sekuntien epätietoisuuspaniikin jälkeen nousin rohkeasti tuon pierun yläpuolelle. Minä maksan tästä kuntoilusta kuukausimaksua! Kaikki muutkin pierevät - jos eivät kuntosalilla, niin ainakin sitten kotonaan! Ei meistä kukaan ole mikään pierujumala saatikka tuonelan leijapirutuomari! Nuo muutamat huutomerkkeihin päättyvät lauseet mielessäni saivat minut jatkamaan kuin mitään onnettomuutta ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja kohta huomasin olevani irvistelemässä hikisenä ylätaljalaitteessa. Selviytyminen vahvistaa ihmistä.

Elämä on kuin pakarapari - meillä kaikilla on ainoastaan yksi sellainen ja toisinaan sieltä välistä tulee yllätyksiä. Mutta usein nuo yllätykset ovat juuri niitä kaivattuja palasia tässä arvoituksia poreilevassa elämän palapelissä.