Me olemme kaikki alasti

(Arkisto: lokakuu 2012)

Avattuani oman Facebook-profiilini havaitsin olotilapäivityslaatikon kysyvän minulta tuttuun tyyliinsä: Mitä mietit? Tuo kysymyshän toki näkyy meillä jokaisella Facebook-tilin omistajalla omassa profiilissaan, joten se on sinänsä yhtä normaali ja tavallinen asia kuin naisilla kiukuttelu menkkojen aikana tai meillä miehillä aamuhannu herätessä.

Tänä iltana tuo kysymys tuntui silti erilaiselta. Se tuntui henkilökohtaiselta. Minä mietin sitä, kuinka aika kuluu nopeasti, almanakkojemme lehdet kääntyvät ripeästi ja vuodet liukuvat eteenpäin vauhdikkaammin kuin talvipulkkaan istutettu hevonen painoliivi päällä. Usein emme huomaakaan, että jokainen hetki on pian jo menneisyyttä.

Päivälleen 10 vuotta sitten parikymppisenä amispannuisena sotilaspoliisialiupseerioppilaana istuin armeijan metsäleirillä riukupaskalla keskellä pikkupakkasen sävyttämää Hämeenlinnan luontoa. Silloin ei ollut Facebookia olemassakaan, ei muita ihmisiä lähistöllä, ei huolia, ei juuri mitään. Vain minä vartioimassa harjoitusmielessä pilkkopimeää metsää, rynnäkkökiväärini ja heleä syystalvituuli kipristelemässä pakaroitani. Siinä minä puolustin Suomea housut kintuissa. Olitte silloin turvallisessa huomassa.

Ja nyt, tasan 10 vuotta myöhemmin, minä istun taas. Tällä kertaa kotona täysin alastomana kynttilänvalossa kirjoittamassa tätä miettimiseni lopputulosta ja lähtövalmiina iltasaunaan. Tätä minä mietin. Tämänhän Sinä halusit tietää, Facebook. Minä olen nyt virtuaalinen metsä ja Sinä huutaja, sillä niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Mikä on tämän kirjoituksen sanoma?
Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet ja vuosikymmenet kuluvat, mutta yksi asia on pysyvää - olipa sitten pakkassää, huoneenlämpötila tai kuuma sauna, niin lopulta me kaikki olemme alasti. Aina.

Petteri Poukka
Suomalainen mietiskelijä