Kävelin tänään muina miehinä Kuninkaankadulla, Tampereen keskustassa, määränpäänäni Sokoksen ruokaosasto. Anttilan kohdalla havahduin siihen tosiasiaan, että voi perse - täähän on totaalinen feissariviidakko. Varmaan puoli tusinaa feissaria parveili kävelykadulla ja mun oli tehtävä oitis hieman johtopäätöksiä.
Samaan aikaan, kun kävelin eteenpäin, tajusin kahden feissarin tarkkailevan mua ja olikin vain ajan kysymys, koska olisi mun vuoroni joutua kysymystulvatentattavaksi. Oon aikaisemmin sanonut feissareille monta kertaa ihan suoraan, että sori nyt ei ehdi, mutta noiden tokaisujeni jälkeen on aina tullut sellainen töykeä olo, joten suunnitelmissani olikin nyt jotain hämäilyjuttuja. Mielessäni pyöri erilaisia feissarinvälttämisratkaisumall
Sitten päätin toimia. Yhtäkkiä älypuhelimeni mukamas soi ja vastasin siihen heti ikään kuin puhuakseni ja ollakseni todella kiireisen näköinen jalankulkija, jota nyt ei voi häiritä.
Ja juuri kun luulin selvittäneeni tilanteen, niin eikös puhelimeni alkanut ihan oikeasti soida! Voin kertoa, että vanhanajan perinteinen pirinäsoittoääni voluumilla 24/30 kajahti HIEMAN kovaa vasten korvaani. Samalla viereeni hiipinyt feissarityttö katsoi mua silmiin. Mä katsoin häntä silmiin. Me tuijotimme toisiamme korkeintaan sekunnin ajan, mutta tuo sekunti tuntui ikuisuudelta ja kun vielä samalla hetkellä tunsin nolostumispunotuksen vierivän naamalleni, niin farssi oli valmis! Mielessäni pyöri semi-ivallinen itselleni hihitys sekä kaksi sanaa naurahtamisäänellä: ”Voi v*ttu!” Livahdinkin vähin äänin ja puolihämmentyneenä pois tuosta kiusallisesta tilanteesta.
”Onko huono paikka?” kysyi äitini siinä sitten puhelimessa. Vastasin, että on ollut joskus tietysti parempiakin paikkoja, mut mitä asiaa. ”Tuutko leikkaan huomenna orapihlaja-aidan?” hän tiedusteli. Sanoin, että voin mä tulla.
Mikä onkaan tämän tositarinan opetus? No en minä vaan tiedä. Mä lähden nyt uimaan ja lopetan tällaisen olotilapäivitysjaarittelun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti