The Shawshank Redemption eli suomennettuna Rita Hayworth - avain pakoon. Tämä mestariteos on sijoittunut lukuisissa arvosteluissa sekä äänestyksissä (mm. IMDb) kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Olen itse katsonut tämän Stephen Kingin pienoisromaanin perustuvan leffan ehkäpä 12 kertaa ja joudun aina hakemaan viltin, sillä meinaan paleltua kylmien väreiden aiheuttamasta nautinnollisesta elokuvakokemustunnekuohutulvasta.
Makuasioista elokuvienkin suhteen on toki turhanpäiväistä kinastella, mutta mielestäni tässä on nyt kaikki kohdallaan. Tavallaan tämä on eittämättä kuin Brad Pitt ja Jennifer Aniston laskisivat käsi kädessä Puuhamaan vesiliukumäkeä alas - lähestulkoon surrealistisen täydellistä.
Yksi miinus pitää kuitenkin jakaa: Niin uskomaton kuin tuo elokuva onkin, niin sen suomennos on yksi maailmanhistorian surkeimmista, kerrassaan silkkaa sokean hirven ulostetta. Tuon suomennoksen rinnalla Lenita Airiston konekiväärinauru kuulostaa herttaisen ihanalta. Tuon suomennoksen kyljessä Kiasman nykytaidepilipalihömpötykset tuntuvat erittäin järkeviltä, jopa nerokkailta.
Elokuvassa syyttömänä vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta kahteen elinkautiseen tuomittu ujo sekä hiljainen pankkiiri Andy Dufresne (Tim Robbins) oppii selviytymään 1940-luvun karuissa vankilaoloissa omalla rauhallisella tyylillään. Hän ystävystyy Red-nimisen (Morgan Freeman) vankilakonkarin kanssa ja 20-vuotisen ystävyytensä aikana he ymmärtävät hiljalleen, että toivo on ainoa keino selviytyä. Voidaankin kiistattomasti sekä ilman minkäänlaisia jossittelutiloja todeta päättäväisellä kirjoitustyylillä, että molemmat näyttelijät tekevät elämänsä roolisuorituksen. Myös sivurooleissa esiintyvät muut vankilatoverit loistavat kilpaa. *antaa tässä kohtaa seisaaltaan aplodeja*
The Shawshank Redemption on epäoikeudenmukaisuutta vastaan taisteleva, koskettava, hauska ja toiveikas elokuva selviytymisestä. Kuitenkin tärkein teema tässä käsittämättömän mutkattomasti eteenpäin soljuvassa elokuvassa on ystävyys. Hyvän ystävän puolesta ei aina tarvitse tehdä mitään saatikka sanoa mitään. Riittää, että on läsnä. Ystävyyden teema porautuu katsojan sydämeen reilun kaksituntisen katselunautinnon aikana niin tehokkaasti, että lopputekstien heilahtaessa ruutuun sitä vain tulee tuijotettua televisiota hämmentyneenä ja kiitollisena. Itseltäni pulpahtaa jokaisen katselukerran jälkeen spontaanisti viisi sanaa: ”V*ttu tää on hyvä leffa!!”
”Toivo on hyvä asia, ehkä yksi parhaista. Ja parhaat asiat eivät kuole koskaan.”
Petteri Poukka
Amatöörielokuvakriitikko
Arvostelu: 10+/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti