(Arkisto: helmikuu 2013)
Matkustin
tänään muina miehinä apostolinkyydillä Turun keskustassa ja noteerasin,
että toisesta suunnasta minua kohti kävelee vanha puolituttuni, jota en
ollut nähnyt vuosikausiin ja jonka nimeä en edes muistanut. Kyseinen
kohtauspaikka oli kapeahko Eerikinkatu, joten siinä ydinkeskustan
kohdilla tulee väkisinkin lähes törmättyä toisiinsa eli toisin sanoen
meidän oli ikään kuin pakko pysähtyä ja vaihtaa kuulumiset.
Askel askeleelta lähestyimme toisiamme. Samalla yritin kehitellä
mielessäni jutunaiheita ja ennen kaikkea saada päähäni, että mikä ihme
hänen nimensä nyt olikaan. Ja mitä hän edes ylipäätään tekee täällä
Suomen Pariisissa? Tutustuinkohan mä aikoinaan häneen Tampereella vai
Nokialla vai oliko se v*ttu Kihniössä? Jäikö mulla aamulla kahvinkeitin
päälle? Onko pingviinillä kylmä perse? Tuonkaltaisia kysymyksiä utelin
itseltäni puoliäimänkäkisöityneessä maanantaiolotilassa ja aloin jo
hieman hermostua orastavasta jännityksestä sekä itselleni asettamasta
kysymystulvasta.
No, saman tien kohtasimmekin ja siinä me kaksi
sitten rupattelimme erittäin väkinäisesti kenties parin minuutin ajan.
Tunnelma oli piinaavan epämukava. Tiedättehän, kun joskus vain ei juttu
luista yhtään, ei ole mitään yhteistä puhuttavaa, tuntuu että kaikki
ohikulkevat ihmisetkin vain hihittelevät meidän nolonnäköiselle
"keskustelullemme" ja sitä haluaa vain paeta tilanteesta. Sitä haluaa
vain juosta kauas pois tuosta epämukavuushetkestä. Sitten sain sanottua
meidän molempien helpotukseksi, että: ”Mutta hei, oli upeeta nähdä! Mun
täytyy tästä nyt mennä, kun on melkoinen kiire ja kaikkee. Palataan
taas!” Ja spontaanin ujohko hymynkare siihen päälle.
Sitten me
molemmat jatkoimme matkaamme - samaan suuntaan! S%4tana kauppahallin
ovista sisään mentiin molemmat. Olipas se kiusallista. Tästä se viikko
lähtee käyntiin, moi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti