Terveisiä sairaalasta. Tässä on minun polvivammatarinani:
HELMIKUU 2011:
Olin muuttanut Tampereelta Turkuun ja samalla siirryin Ilveksestä Salon Palloilijoihin pelaamaan futista. Ensimmäistä harjoitusottelua uudessa jalkapalloseurassani oli pelattu vartti. Käännähdin harmittoman näköisessä tilanteessa, mutta nappulatossuni tarttui epäonnekseni tekonurmeen ja kroppani meni toiseen suuntaan. Lopputuloksena oikean polveni eturistiside poikki, sivusiteet poikki, kierukka tuusan nuuskana yms.
Huhtikuussa polvileikkaus, unettomia tuskallisuusöitä, kuukausi kepeillä ja vuoden väsymättömän sitkeä kuntoutus.
MAALISKUU 2012:
Ensimmäistä kertaa täysillä mukana futisharjoituksissa. ”V*ttu mä oon iskussa taas!” hehkutin tuolloin. Yhtäkkiä sama polvi vääntyy taas ja tällä kertaa eturistiside ja periaatteessa kaikki muu mahdollinen repeytyvät. Jalkapallourani päättyi sillä sekunnilla. Lääkärit ja fysioterapeutit antavat loppuvuoden ajan erilaisia kuntoutusohjelmia, joilla pyritään vahvistamaan polvea ja välttämään uutta isoa leikkausta. Polvi silti pettää vieläkin usein alta ja kipeytyy liian kovasta rasituksesta.
TÄNÄÄN:
Klo 05:50 herätys ja sitten Kirurgiseen sairaalaan uuteen eturistisideleikkaukseen. Puudutus lantiosta alaspäin ja leikkauksen aikana pystyn tuntemaan taas sen tärinän, kun lääkäri poraa titaaniruuveja sääreen ja polveen. Uusi eturistisidesiirrännäinen otetaan polvilumpiostani. Leikkauksen jälkeen arvuutellaan parin mukavan hoitajatädin kanssa, että onkohan mulla tullut kakat housuun? Se on tällaisissa puudutuksissa täysin normaalia. Ei ollut kakkoja housussa, ainoastaan viaton sairaalapieru. Ylävitoset tätien kanssa sen kunniaksi ja kohti osastoa.
Joudun jäämään sairaalaan yöksi tarkkailuun ja pääsen kotiin tiistai-iltapäivällä. Nyt olen vahvoissa kipulääkehöyryissä. Tässä samassa osastohuoneessa on myös noin 45-vuotias Markku, joka heittää jatkuvasti kaikuvaäänisiä mörinäpieruja ja joka kerta tokaisee perään: ”Mulla on katsokaas tää olkapää leikattu.” Ja joka kerta me nauretaan. Ikinuori seitsemänkymppinen Jaakko on puolestaan vetänyt sirkkelillä keskisormensa leikkauskuntoon. Jaakko lirkuttelee hoitajatätejä mm. sellaisella iskulauseella kuin ”Kiinnostaisko hoitsuja kalakeitto? Oon Paimion kovin kalamies!” Hihitellään hoitajatätien kanssa kilpaa.
Seuraavan kivuliaan kuukauden ajan kävelen kepeillä ja edessä taas armottoman pitkä kuntoutus. En ole silti lainkaan masentunut tai surullinen, sillä saan energiaa hymyilevistä ihmisistä ja hassuttelusta ylipäätään. Syksyllä aion kirmailla taas lenkkipoluilla kuin nuori fasaani. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille, moi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti