Tapahtumarikkaan alkuvuoden jälkeen aloin keväällä pohtia tulevaisuuttani ja etenkin asuinpaikkaani. Mieleeni syöksyi jatkuvasti erilaisia ja ikimuistoisen häiriintyneitäkin muistoja lapsuudenkaupungistani Nokialta. Paluuaikeeni kasvoivat.
Muistan esimerkiksi vieläkin hyvin, kun olin vuonna 1998 äitini kanssa polkupyöräilemässä Siurossa. Äitini pyöräili jonkun matkaa edessäni ja yhtäkkiä autotiellä ohitseni körröötteli kolmekymppinen mies, joka pysäytti moponsa, astui pyörätielle viereeni, tiputti housunsa nilkkoihin ja heilutti veitikkaansa helikopterimaisesti. Nokialainen itsensäpaljastaja!
En minä siitä järkyttynyt, vaan jatkoin pyöräilemistä mietiskellen, että on täällä kyllä hämyjä ihmisiä! Kummallisen tästä tekee kuitenkin se, että kuukauden kuluttua tuon itsensäpaljastajavälikohtaukse
En ole voinut myöskään koskaan unohtaa yhtä tarunhohtoista perjantaimyöhäisiltapäivää syksyllä 1999, kun eksyin nousuhumalapäissäni Nokian uimahalliin heittelemään kuntouimareita nakeilla. Tavallaan olen tuosta tempauksesta pahoillani, mutta toisaalta se on osa lapsuuteni päätöshetkiä. Nakkinostalgiaa! Viime aikoina olen käynyt uimassa tuossa samassa altaassa, jonne heitin kahvioparvekkeelta nakkeja. Tietynlainen kloorivesinakkiympyrä lienee siis sulkeutunut.
Marraskuussa 2007 vieraillessani Nokialla join normaalisti vettä, kunnes vasta parin päivän kuluttua epäonnistuneen tiedottamishässäkän jälkeen sain muiden tavoin selville, että vesi oli kirjaimellisesti paskaa. 400 000 litraa jätevettä oli sekoittunut nokialaisten juomavesiin. Me kärsimme rajuja vatsaepidemioita ja saimme osaksemme kakkaläppäkuittailuja, mutta se yhdisti nokialaisia. Nykyään muiden ollessa ripulissa, me emme ole. Kuten paikallinen sanontakin kuuluu, niin nokialainen ihminen ripulissa 2010-luvulla on kuin näkisi goottikääpiön pelaamassa rantalentopalloa - äärettömän harvinaista hommaa.
Olen siis nyt muuttanut takaisin Nokialle lähes vuosikymmenen tauon jälkeen. Hommasin kaksion Nokian keskustan kupeesta - isosiskoni perhe ja elämäni valo, 9-vuotias kummityttöni Peppi, asuvat lähistöllä. Myös äitini majailee Nokialla ja itseänikin väsyneempää huumoria viljelleen isäni haudalle on reilu kilometrin matka. Parhaat pirkanmaalaisystäväni ovat 15 kilometrin säteellä ja edessäni siintää kosolti uusia haasteita. Kyllä! Tervetuloa kahville mun luokse kaikki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti