Kun aikuinen mies pieniä lapsia pelkää

 (Arkisto: maaliskuu 2013)

Se on periaatteessa sangen jännittävää, miten rajusti sitä voikaan aikuinen ihminen pelätä pieniä lapsia aina yhtenä sunnuntaina keskellä kevättalvea. Tässä on nyt minun palmusunnuntaitarinani, joka on toistunut jo turhankin usein menneiden vuosien aikana.

Nautiskelin rauhallisen sunnuntaiaamupäivän ratoksi kahvia, lueskelin lehteä ja katselin sivusilmällä formulakisaa telkkarista. Tunnelma oli mukavan pysähtynyt ja myhäilin siinä itsekseni, että taidankin tästä suunnata vessaan kakalle jatkamaan lehdenlukuhetkiä. Joten suuntasin. Kuitenkin pian tuon jälkeen tapahtui jotain, joka sai minut kauhusta lähes halvaantuneeksi:

Ovikello soi.

Tuskin oli ovikellon äänikaiku vielä ehtinyt kokonaan edes häipyä, kun jo tajusin kaiken: ”Voi v*ttu, tänäänhän on virpomispäivä!”

Eihän minulla hajamielisellä torvella ollut mitään karkkeja ja suklaamunia ostettuna, sillä olin unohtanut tyystin koko virpomistraditiosunnuntain. Ruoskin itseäni äänettömällä verbalisoinnilla, sillä tämä on virpojille iso päivä ja minä pölvästi en ole valmistautunut. Tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Itsekin lapsena olin Pohjois-Nokian hyvämaineisilla omakotitaloalueilla tuttu kasvo virpomispiireissä. Pajunköysiä oli pusikoista keräilty, ne koristeltu ja lopulta noidaksi pukeuduttu. Se oli upea fiilis. Ne ovat upeita muistoja.

Ja siinä sitä nyt oltiin - 31-vuotiaana istumassa totaalisessa paniikissa vessassa. Tiesin, että oven takana karkkia janoavat pikkunoidat kuulivat telkkaristani raikuvat formulakisan kiihdytysäänet. Epätoivoisena tiedustelin itseltäni kosolti eri vaihtoehtoja. Mitä minä teen? Suoritanko vessatoimitukset nopeasti, avaan oven ja tarjoan heille kananmunia? Entä voiko virpojille antaa hiusvahaa? Tai maitoa? Ei, ei, ei. Farsseja jokainen ajatus. Olin pakotettuna istumaan pyntyllä kuin vahanukkena. Sunnuntaiaamuisena miesvahanukkena, joita turkulaiset noidat vainoavat oven takana!

Useiden minuuttien jälkeen uskaltauduin vetämään vessan, poistumaan hiirenhiljaa olohuoneeseen sulkemaan television ja lopulta siirryin superhiljaiseen kommandoasentoon divaanisohvalle. Nyt minua ei ikään kuin ole. Tämän olotilapäivityksenikin kirjoitin läppäri sylissä ja hipaisusormenkosketustaktiikkaa käyttäen. Ovikello on soinut jo kahdesti uudestaan. Uusia suklaata saalistavia noitia. Mutta he eivät kuule mitään. Täällä ei ole ketään, paitsi äänettömyyttäkin hiljaisempi aikuinen sohvakommando. Tällainen on minun sunnuntai.

Ensi vuonna aion ostaa jättimuovipussillisen suklaata ja karkkia. Voimia kohtalotovereilleni!