Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista

(Arkisto: tammikuu 2013)

Elämä ei ole aina mitään ruusuilla tanssimista. Tänään elämä on todellakin näyttänyt raadollisuutensa ja heilutellut minua dramaattisesti. Äsken ollessani pitkän päivän jälkeen suihkussa huusin autioille kylpyhuoneen seinille, että tällaistako draamaa tämä koko alkanut vuosi tulee olemaan? Miksi minulle käy näin?

Ja tuo ei ollut lainkaan normaalia suihkukäyttäytymistäni, sillä viime aikoina olen aina suihkussa ollessani laulanut iloisen toiveikkaasti susipaskalla lauluäänelläni ja haaveillut ääneni olevan timanttinen. Olen likomärkänä haaveillut olevani The Voice Of Finlandin finaalissa ja että voitan koko kisan, jonka jälkeen teen kultalevyn, lähden maailmalle, laulan dueton Rihannan kanssa, perustan oman levy-yhtiön, näyttelen sivuosassa puoliherjalla Kauniissa ja Rohkeissa, otan Ridgen leuasta palasen muistoksi, teen Brookelle albiinolapsen jne...

Mutta tänään kaikki tuntui romahtavan.

Matkustin iltapäivällä apostolinkyydillä Soneran liikkeeseen viemään älypuhelintani huoltoon ja liike oli kuin suomalainen ruokakauppa, missä saa tyhjän ämpärin euron alennuksella - täpötäynnä ihmisiä. Otin vuoronumeron. Kului vartti. Kului toinenkin vartti. Minä odotin kärsivällisesti. 40 minuutin odottamisen jälkeen vuoronumeroni 107 kuulutettiin viimeinkin, mutta mitä tapahtuikaan - eräs vanha rouva livahti ohitseni täysin röyhkeästi asioimaan! Tokaisin rouvalle, että tässä olisi kyllä minun vuoroni nyt hei. ”Minä olen isoäiti! Minä olen nähnyt maailmaa enemmän kuin sinä!” hän näpäytti ja mulkaisi perään. Tajusin välittömästi jääneeni väittelyalakynteen, sillä enhän minä ole isoäiti. En minä ole kahdeksankymppinen. Vetäydyin nöyrästi sivuun kärkkymään tilanteen etenemistä ja hetken kuluttua heilahdin oikea-aikaisesti asioimaan ennen seuraavan vuoronumeron painantaprosessia.

Ja aivan kuin tuo karmaiseva välikohtaus huoltoliikkeessä ei olisi ollut vielä tarpeeksi. Ehei! Saapuessani kotiin minua odotti uusi shokki! Rakastan koiraani Seppoa, mutta camoon - eihän minulla ole edes sellaista vihamiestä, joka on pureskellut suosikkikirjani kannet repaleiksi ja paskantanut olohuoneeni lattialle!

Mutta kyllä tässä elämä alkaa taas voittaa. Pitää vaan pysyä vahvana. Onneksi minulla on hyviä ystäviä ja jäätelöä, että selviän näistä koettelemuksista. Voimia teille kaikille muillekin, jotka joudutte kokemaan edes lähellekään näin tyrmistyttävän dramaattisia tilanteita kuin minä. Hyvää viikonloppua!