Vihreät marmeladikuulat.

(Arkisto: joulukuu 2012)

Sulauduin tänään jouluostosruuhkaihmismassaan luontevasti kuin keskivertokurki muuttoauramuodostelmaan. Joulukoristeluiden myötä punaisiksi muuttuneet kauppakeskukset pursuilivat ihmisiä ja huomattavan monien naamatauluilmeet olivat kireämpiä kuin pakkasenpurema Utsjoella. Pystyin samaistumaan puoliärtyneisiin kanssashoppailijoihin, sillä yritinhän itsekin saalistaa joululahjoja, jotka luultavasti päätyvät kohtalaisen nopeasti sitten lojumaan kotihyllyjennurkkiin - olivatpa lahjat kuinka hyviä tai huonoja.

Vähitellen tuskastuneena joulustressikaaokseen ajauduin haavetilaan, missä olen se määrätietoinen kurki tuossa aurassa, joka ottaa ohjakset ja lennättää meidät kaikki pois törsäämästä rahojamme. Mutta samalla olin jo ajatusväittelyssä itseni kanssa, sillä jos kukaan ei ostaisi mitään, niin monilla ei olisi töitä eikä elämänpyörä tietääkseni pyörisi. Mutta sen tiedän, että tosiasiat hyväksyvä ihminen on joustava. Sellainen haluan itsekin olla, joten hyväksyin tosiasiat ja jätin toiveeni ihmisten rihkamaostamattomuudesta taka-alalle, sillä todellisuus ei tottele toiveita.

Ruokakaupan kassalla edessäni oli riitelevä perhe, joka harjoitti julkista myötähäpeää henkivää nahistelua. Jokainen meistä on joskus nähnyt kyseisen tapahtumaketjun kassalla. Lapset kiljuivat, äiti huuteli voimasanoja ja hiljaa murisseen isän räjähdysherkiltä kasvoilta paistoi syvä raivo. Siinä minä löysin itseni jälleen puntaroimasta tilannetta toivoen hartaasti, ettei tuo perhe tule kuulumaan siihen alati kasvavaan suureen tilastoon, missä joulu päättyy väkivaltaisuuksiin. Halutaan silkkaa täydellisyyttä, koristellaan koti viimeistä askartelupaperienkeliä myöden henkeäsalpaavaksi, ostetaan läjäpäin lahjoja ja lukuisien riitojen jälkeen suunnitellaan onnellista rauhoittumista aatoksi. Ja kun suunnitelmat eivät toteudukaan, niin kaikki patoutumat räjähtävät käsiin. Todellisuus ei tottele myöskään suunnitelmia.

Maksoin siinä sitten omat ruokaostokseni ja noteerasin ostoskassini päällimmäisenä sojottavan vihreän marmeladikuularasian. Miksi minä sen edes ostin, tivasin itseltäni. Vihreät marmeladikuulat herättävät minussa yhtä paljon ristiriitaisia ajatuksia kuin mielikuva tusinan verran pelkkään tonttulakkiin puettuja Riitta Väisäsiä tungettuna ahtaaseen Kymppitonnikoppiin.

Yhtäältä en pidä marmeladista lainkaan, mutta toisaalta tuo marmeladirasia on kuulunut jokaiseen jouluuni läpi elämäni ja se tuo aina kosolti lämpimiä muistoja yhdessäolosta lähipiirini kanssa. Mielestäni yhdessäolo ja hyvyys ovat joulun aikana kaikkein tärkeintä. Suurin joululahjatoiveeni onkin, että mahdollisimman harva ihminen joutuisi viettämään joulunsa yksin.