Isälleni

(Arkisto: marraskuu 2012)

Kaikki Suomen isät, minä taputan virtuaalisesti teidän olkapäille. Tämä kirjoitus on omistettu jokaiselle isälle. Tämä on omistettu myös jokaiselle, jolla on isä. Ja jokaiselle, joka on joskus menettänyt isän. Itse lukeudun tuohon viimeisimpään kategoriaan. Kohta hyppään autooni ja lähden tervehtimään isääni määränpäänäni Nokian hautausmaa, missä sytytän markkinoiden suurimman kynttilän palamaan ja haikeana katselen hautakiveen kaiverrettuja nimikirjaimia. Muistelen tuota hauskaa ja mukavaa miestä.

Tällä olotilapäivitykselläni haluan tuoda hieman esille meidän kaikkien isänsä menettäneiden muistorikkaita tuntemuksia. Meillä jokaisella on erilainen tarina isästämme, mutta suurinta osaa meistä yhdistää kolme teemaa - ensin oli yhdessäolon ilo, sitten menettämisen suru ja lopulta jäljelle jäi kaipuu. Seuraavassa oma esimerkkitarinani parin vuoden aikahaarukasta, jonka aikana ilo muuttui suruksi ja elämä osoitti arvaamattomuutensa.

Olimme isäni kanssa sunnuntaialkuiltapäivänä, syksyllä 1994, Tampereen Pirkkahallissa silloin supersuositun Kikan keikalla eturivissä. Siinä sitten kun Kikka vähän vilautti tissinkulmaa, niin isäni huusi hänelle: ”Ota vaatteet pois!”, kuten Kikan hittilevykin oli nimetty. Samalla isäni katsoi minua, 12-vuotiasta pottatukkaa, riehakkaana ja ylpeänäkin. Viimeistään silloin sen tajusin - kyllä tissit ovat upea asia! Mutta ainoastaan kaksi vuotta myöhemmin isäni makasi syöpäpotilaana sairaalassa valmistautumassa kuolemaan ja riutuneena kivuliaan sairauden vuoksi pahoitteli, ettei kyennyt enää kuskaamaan minua jääkiekkoharjoituksiin. Nyt on minun aika huolehtia sinusta nämä viimeiset ajat, sanoin tuolloin. Lähes päivälleen 16 vuotta sitten. Kaipuu säilyy aina.

Mutta aivan isäni hautapaikan välittömässä läheisyydessä sijaitsee toinenkin itselleni omalla tavallaan tärkeäksi muodostunut hautakivi. Sen luona olen käynyt useasti vuodesta 2001 asti, jolloin työskentelin Nokian hautausmaalla. Tuo hautakivi edustaa minulle rajatonta hassuttelua ja loputonta elämäniloa. Tuohon tarunhohtoiseen hautakiveen on raapustettuna sellainen nimikombinaatio, joka tiivistää elämänfilosofiani: ilman huumoria elämä on kurjaa, se on sisällötöntä, turhaa. Mikä nimi siinä sitten lukee?

Lempi Hämäläinen (o.s. Makkara).

Tiivistettynä lausahdan tässä, että isiä - ovatpa he sitten maanpinnan päällä tai alla - voidaan aina juhlia, muistella ja kunnioittaa iloisella mentaliteetilla. Rauhallista isänpäivää kaikille!