Nyt ollaan sujut

(Arkisto: elokuu 2014)

Mulla on kertynyt vuosien varrella valtavasti vaatteita kaappeihini, mutta kuitenkin sitä tulee käytettyä yleensä vaan tiettyjä kuteita. 80% muista vaatteista lojuu kaapissa, mutta niistä ei kuitenkaan raaski luopua. Varmaan aika monella sama kuvio himassa.

Mä tein asialle jotain! Oon tällä viikolla myllertänyt vaatekaappini lähes tyhjäksi ja aion viedä varsin laadukkaita vaatteitani Tampereelle kirpputorille syyskuussa. Tungin tässä iltapäivällä varmaan kymmenen muovipussillista vaatteita autooni ja lähdin viemään niitä äitini luokse, missä sitten myöhemmin järkkäilen kaikki, laitan ne pariin jääkiekkokassiin ja roudaan kirppikselle.

Automatkalla äitini luokse läpi Nokian havahduin Pinsiöntien varressa entisen Myllymikon kupeessa alkoholisoituneen näköiseen mieheen, joka kyhjötti puun alla t-paidassaan pitäen käsiään päänsä päällä sateenvarjon korvikkeena, sillä vettä satoi kaatamalla. Hetkeäkään ajattelematta ajoin Hondani leveän Pinsiöntien viereen ja oitis mietin kolme sekuntia, että mikäs mun spontaanin pysähdyksen visio oikein olikaan. Sitten sen heti oivalsin - nappasin takapenkiltä vanhahkon, mutta tyylikkään syystakkini, kävelin tuon miehen luo ja sanoin, että moi, tossa on sulle takki.

Samalla hetkellä mulle heilahti mieleeni yksi kysymys, jota aina toisinaan esitän itselleni: onko kaikki sattumaa vai tarkoitettua? Tämä kysymys tuli mieleeni sen takia, koska tajusin tuon miehen olevan takuuvarmasti sama äijä, joka tarjos mulle lonkeron Ramppikuumeessa vuonna 2000! Ehkä kaikki onkin tarkoitettua.

Monet kaverini tietävät, että mulla on tosi hyvä numero- ja vuosilukumuisti. Ja nyt mulle lävähti mieleeni ”Syksy 2000 ja Ramppikuumeen tiski. Yks nokialaisäijä tarjoaa yllättäen lonkeron. Ilmainen lonkero kelpaa!” Ja siis tämä kyseinen Ramppikuume oli legendaarinen nokialainen kovatasoinen kansanbaari, missä oli aina kaikenkokoisia, -näköisiä ja -ikäisiä nokialaisia toimitusjohtajista opiskelijoihin ja duunareista pultsareihin. Ramppikuume purettiin viime syksynä (R.I.P.) ja nyt tilalle on rakennettu kerrostalo. Olen nähnyt kaiken läheltä, sillä asun tässä vastapäätä.

Kerroin innoissani tämän lonkerotarinani tuolle miehelle. Hän ei tapahtumaa muistanut, mutta ei kiistänytkään. Sanoin, että kiitti lonkerosta ja ole hyvä takista. Nyt ollaan sujut. Sitten hyppäsin Hondaani ja menin äitini luokse. Upeeta!