perjantai 19. syyskuuta 2014

Turun saaristossa rauhoittumassa

(Arkisto: syksy 2012)



Harjoitin viikonlopun ajan ääretöntä rauhoittumista Turun saaristossa. Tässä kiireisessä ja tuloskeskeissä maailmassa totaalihiljentyminen aina toisinaan on paikallaan kuin Lauri Tähkän tuotanto polttopuun korvikkeena. Kahden lauttamatkan päässä mantereesta sijaitsee pieni saari nimeltään Iniö, joka on kuin pakkopaitaan puettu Jorma Uotinen kansallisbalettisalin lavalla nukkumassa Ruususen unta -
ainutlaatuisen rauhallinen.

Hallitseviin luonteenpiirteisiini sekä elämänkuvioihini kuuluvat hassuttelu, sosiaalisuus ja hääriminen siellä sun täällä, varsinkin tietoverkkovirtuaalimaailmassa. Joten oli yhtä paljon kuin ihanaa tallustella Iniön lähes neitsythenkisten luontopolkujen sammalvirrassa, jossa hiljaisuus oli niin vahvasti läsnä, että moni kuurokin olisi horjunut pitkospuilla alastomana. Myös taivaalla lentänyt merikotka oli vaikuttava näky livenä. Kenties kummallisin tilanne nähtiin siinä kohtaa, kun pällistelin ainoastaan reilun metrin päässä takajaloillaan seisoskelevaa oravaa. Siinä me kaksi huomattavan isoetuhampaista toisilleen tuntematonta tuijotimme toisimme. Tovin luulin, että metsään on kannettu peili. Sillä hetkellä tuntui kuin että mies ja orava olivat yhtä, mutta eivät homolla tai heterolla tavalla, vaan miehekkäällä saaristolaistavalla.

Luonnossa jokainen uusi askel oli kuin uuden välilehden avaaminen internetissä - pieni harppaus johonkin uuteen, johonkin tuntemattomaan. Ja kun sosiaalisessa mediassa keskustellaan tuttujen ja tuntemattomien kanssa, niin minä puhuin metsälle, joka oli tavallaan tuttu, mutta kuitenkin niin tuntematon. Liukkaat kalliot, korkeat männyt saatikka muhkeat puolukat eivät reagoineet puheisiini, mutta aistin olevani tervetullut heidän valtakuntaansa. Uskon vilpittömästi, että he hyväksyisivät kaveripyyntöni, jos he joskus päättäisivät perustaa Facebook-tilin. Olisihan se kyllä upeaa nähdä omalla etusivulla ilmoitus: Petteri ja Muhkea Puolukkavarpu ovat nyt kavereita.

Kahtena saaristolaisyönä taivaalle tuijottaessa näkyi loputon määrä tähtiä - osa isompia, osa pienempiä ja osa kirkkaampia. Mutta kaikki olivat tähtiä. Syventyessäni tuohon hengästyttävän kauniiseen tähtitaivaaseen tajusin, että tuo tähtitaivas symboloi minua, Sinua ja meitä kaikkia. Me kaikki olemme tähtiä - toiset loistavat näkyvämmin, toiset vähemmän näkyvämmin, mutta jokaisessa on oma tähtiloistonsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti