Läpileikkaus menneisyyteen

(Arkisto: lokakuu 2013)

Suuntasin myöhään lauantai-iltana karvaisen poikani Sepon kanssa iltalenkille. Meillä molemmilla oli reipas fiilinki ja hetki hetkeltä tunsin olevani oman elämäni pohjoisnokialainen Forrest Gump, joka haluaa vain juosta eteenpäin, eikä pysähtyä koskaan.

Me emme Sepon kanssa tosin juosseet, vaan kävelimme. Ja me kävelimme paljon. Iltalenkkimme venähti kuin huomaamatta ensin tunnin pituiseksi ja yhtäkkiä olimme erään kerrostalon edessä. Kerrostalon, missä asuin kolme ensimmäistä elinvuottani. Ei aikaakaan, kun tepastelimmekin jo entisen ala-asteeni pihatiellä. Lapsuusmuistoja tulvi keskivertomopoauton kokoiseen päähäni ja hymähtelin nostalgiahöyryissäni.

En malttanut tuonkaan jälkeen vielä kävellä kotiin ja kun Seponkin olemus oli innokas kuin pullapitkonmuotoisen ompelukoneen joululahjaksi saaneen Marttakerho-jäsenen, niin jatkoimme matkaamme. Kilometrien reippaan kävelytaipaleen jatkoksi olimme ihastelemassa kylpylähotelli Edeniä, jonka kirkkaat neonvärivalot heijastuivat vieressä sijaitsevaan Pyhäjärven pintaan kauniisti. Taas uusi iltalenkkeilytunti oli vierähtänyt. ”Istu!”, sanoin Sepolle, asetin talutushihnan maahan ja annoin aplodit tälle upean syksyiselle synkkyyskauneudelle. Noiden sekuntien aikana tunsin olevani tiivis osa lempivuodenaikaani syksyä ja hetken ajan en ollut enää varma, olenko minä syksy vai onko syksy minä.

Me kävelimme vielä entisen yläasteeni ja lukioni ohi ja lopulta saavuimme takaisin kotiin. Sitten tajusin jotain pysähdyttävää - kävelin juuri tuntikausien ajan tavallaan läpi koko elämänjanani. Noteerasin kellon olevan jo puoli kolme yöllä ja päätin pakata rinkkani loppuun, sillä olenhan lähdössä muutaman päivän kuluttua reissuun toiselle puolelle maapalloa. Pakkaamisesta muodostui farssi, kun Sepon laukkufetissi pääsi jälleen valloilleen ja hän ryhtyi puoliväkisin panemaan rinkkaa. Tuon välikohtauksen jälkeen kirjoitin tämän olotilapäivityksen ja katsoin kelloa. Se oli yli kolme. Edessä oli talviaikaan siirtyminen eli kellojensiirto tuntia taaksepäin.

Toisin sanoen siis iltalenkkini oli läpileikkaus menneisyydestäni, jonka jälkeen kirjoitin siitä statuksen tulevaisuuden puolelta. Sillä kellohan on nyt noin tuntia vähemmän kuin kirjoittaessani tämän. Vanha sanonta ”Aika ei odota ketään” asettuukin tässä eittämättä nyt kyseenalaiseen virtuaalivaloon. Tämähän menee jo ihan ydinfysiikan puolelle ja ajantaju katoaa tyystin! Pakko mennä nukkumaan, että voi sitten taas herätä hulluttelemaan. Mukavaa sunnuntaita!