Se on nyt neljäs vuosi putkeen, kun allekirjoittanut duunailee piparkakkutalon joulun kunniaksi. Tänä vuonna oon piparipuuhissa jo pari kuukautta etuajassa, sillä lähden tosiaan kohta maailmanympärysmatkalle ja edessäni häämöttää ensimmäinen joulu sekä uusivuosi pois Suomesta.
Aiemmat piparityöni Bengtskärin majakka (2011), Katri Helena ratsastamassa ponilla Eiffel-torniin (2012) sekä Jalkapallostadion (2013) ovat kenties jokainen visuaalisesti näyttävämpiä, mutta tämä uusin pipariteokseni on itselleni henkilökohtaisin.
Saatan olla maailman ensimmäinen jätevedenpuhdistamon piparitaikinasta tehnyt nuorimies, joten vähemmästäkin tässä on herkistynyt ja piparintuoksuinen olotila. Kuvassa on vaaleanpunainen toimistorakennus sekä putkisto, jonka alla paska virtaa. Takana on sininen puhdasvesiallas ja tottakai tuossa keskellä on myös yksi piparinokialainen istumassa kakalla. Vessanpytty on koristeltu siurolaisilla mielikuvitustimanteilla.
Kolmen vesikriisin veteraanina tiedän, mitä on olla nokialainen, ja vaikka Nokian kaupungista tulee useimmille ensimmäisenä mieleen vesikriisi, niin meidän on vain hyväksyttävä tuo tosiasia ja tehtävä tuosta heikkoudesta vahvuutemme. Jos joskus järjestettäisiin nykyaikaisen ripulittomuuden SM-kisat, niin Nokia olisi ylivoimainen Suomen mestari. Me olemme housuihimme paskantaneet niin monta kertaa, että moni pitkän matematiikan laudaturikin menisi aivan solmuun tuollaisissa kakkalaskutoimituksissa. Etenkin tuo isoin vesikriisi (2007) on tiivistänyt yhteisöllisyyttämme. Minä olen ylpeä juuristani sekä kotipaikkakunnastani.
Tämä piparkakkujätenvedenpuhdistamo onkin omistettu kaikille nokialaisille sekä muuten vaan piparista tykkääville. Hyvää syksyn jatkoa kaikille!
I love you, Nokia! <3
--- --- ---
Piparijalkapallostadion (2013)
Takanani oli lähes vuosikymmenen kestänyt pelaajaura ns. puoliammattilaisena Tampereella. En ollut koskaan loukkaantuneena. Muutin Turkuun ja siirryin Ilveksestä Salon Palloilijoihin. Olosuhteet eivät lupailleet hyvää debyyttiottelussani helmikuussa 2011. Mittari näytti -14 ja yksikin lisäaste pakkasta olisi peruuttanut harjoitusmatsin. Automatkalla otteluun tokaisin naurahtaen uusille pelikavereilleni, että ”On muuten niin kylmä, että joku vielä loukkaantuu tänään!”
Pakkasesta huolimatta fiilikseni oli mahtava ja muistan miettineeni kentällä, että on upeaa olla uudessa seurassa ja futis on ihanaa. Peliä ehti kulua 18 minuuttia, kunnes ilman minkäänlaista kaksinkamppailukontaktia oikean jalan nappulatossuni jäi hetkeksi kiinni tekonurmeen. Samalla vartaloni meni jo kovaa vauhtia toiseen suuntaan. Kuului vain riksraks ja poks - polveni eturistiside, sivusiteet ja lähes kaikki muutkin olivat menneet poikki.
En lannistunut, vaan kuntoutin jalkaani sinnikkäästi vuoden. Tulisieluinen brittivalmentajamme luotti minuun ja valoi uskoa. Pian olinkin jälleen mukana joukkueharjoituksissa. ”Mä olen takaisin kehissä, v*ttu jessss!”, muistan hihkuneeni. Yhtäkkiä polveni vääntyi ja kuului tutut äänet - riksraks ja poks. Kaikki oli taas hajalla ja samalla sekunnilla tiesin jalkapallourani päättyneen.
Kaipuu pelikentille on ollut kova. Tammelan yltiöromanttinen jalkapallostadion, aina tulikuumat väännöt Porissa, Tammisaari ja humalaiset kotifanit huutelemassa henkilökohtaisuuksia ruotsiksi sekä niin monet muut paikkakunnat - ikävä on. Polvileikkauksieni suunnattomat kivut, kuntoutukset ja muut takaiskut ovat silti pientä verrattuna kaipuuseeni voittojen tuomaa adrenaliinipurkausiloa, liukutaklauksia sekä pukukoppielämää kohtaan. Eniten olen kaivannut upeita pelikavereitani, joista lukuisien kanssa olen solminut elinikäisen ystävyyden.
Elämässä murheet voi kuitenkin kääntää iloksi ja eilen illalla päätin selviytyä lopullisesti voittajaksi tästä polvivammakierteestäni. Käärin pohjoisnokialaiset hihani ja syöksyin piparin kimppuun! Vaikka minut vietiin tahtomattani pois pelikentiltä, niin piparipelikentälle voin vielä palata.
Ja minä leivoin!,
Hulluttelin keittiössä viisi tuntia. Koirani Seppo hoiteli vartiointityötehtäviä eteisessä. Tein piparikaaviosuunnitelmia, paiston kymmenkunta piparipellillistä, sulatin sokeria, poltin sormenpääni, pirisytin palohälytintäkin ja lopulta sain valmiiksi 2,5 kilosta piparitaikinaa jalkapallostadionin. Taka-alalla autoja, vihreästä sokerimassasta tehtyä futiskentänpintaa ympäröi aita, korkeat stadionkarkkivalotolpat ja pääkatsomon alla on piparipukuhuone.
--- --- ---
Katri Helena ratsastamassa ponilla Eiffel-torniin (2012)
Tämä on alusta loppuun itse tekemäni pipariteos. Aikaa kului reilut kolme tuntia, piparitaikinaa tuossa on kaksi kiloa, korkeutta lähes puoli metriä ja tiivistettynä voisinkin ainoastaan pohtia, että voiko miehellä olla muka mitään parempaa tekemistä perjantai-iltana kuin häärätä tuntikausia kaksin käsin piparin kimpussa? Ei voi.
Tämä on pipariurani toinen teos ja aion jatkaa tätä joulun lähestyessä tapahtuvaa perinnettä koko loppuelämäni ajan. Mielestäni ikinuori Katri Helena on ainutlaatuisen upea nainen, ja kun olen käynyt henkeäsalpaavan unohtumattomalla Eiffel-tornilla Pariisissa kolme vuotta sitten, niin siinähän ne ainekset tähän teemaan ovatkin. Ja pakkohan se oli rakentaa tuohon myös lakritsiturva-aita, sillä piparia saalistavia häiriköitä on kaikkialla. Lisäksi tuossa Eiffel-tornin alakerroksessa on kaksi kappaletta Led-minikynttilöitä, jotka tuovat uutta hohtoa varsinkin iltasella. Kuvasta löytyy myös henkilökohtainen kotimukini täynnä herkullisen höyryävää kahvia.
Jos vain kuljetusyritykseni Turusta Nokialle onnistuu, niin tämä piparkakkutalo menee itseoikeutetusti herttaisille siskontytöilleni Petriinalle, Adaliinalle ja Serafiinalle.
--- --- ---
Bengtskärin majakka (2011)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti