Amsterdamin maraton

Amsterdamin maraton 19.10.2014.
Aika: 4:07:08.

Vaikeiden vuosien kautta voittoon

Muutin vuonna 2010 Tampereelta Turkuun ja samalla edessäni oli siirto uuteen jalkapalloseuraan. Pelasin aiemmin vuosikausia Ilveksessä jalkapalloa, enkä ollut ikinä loukkaantuneena. Siirryin lopulta Salon Palloilijoihin ja ensimmäinen harjoitusottelu oli helmikuussa 2011. Debyyttini SalPa-paidassa kesti 18 minuuttia, kunnes oikean jalkani nappulatossu jäi kiinni tekonurmeen ja samaan aikaan kroppani kääntyi jo toiseen suuntaan. Kuului karmeat riks ja raks -äänet. Tiesin heti, että nyt mä loukkaannuin aika pahasti.

Lopputuloksena oikean polveni eturistiside poikki, sivusiteet poikki, kierukka tuusaan nuuskaksi ja periaatteessa kaikki mahdollinen meni hajalle. Kun lääkäri kertoi magneettikuvien jälkeen mulle nuo uutiset, niin elämäni pysähtyi ja meinasin purskahtaa itkuun. Koko elämän urheilleelle nuorukaiselle tuollainen loukkaantumisraportti oli shokki.

No, sitten vuorossa oli polvileikkaus ja vuoden tuskallinen kuntoutus loputtomine vesijuoksuineen ja lihaksiston vahvistamisineen, jonka jälkeen palasin takaisin SalPa:n harjoituksiin. Ensimmäisissä harjoituksissa ilman isoa polvitukeani tein käännösliikkeen juoksussa ja sitten mentiin taas – kaikki hajalle uudestaan. Lääkäreiden kanssa sovimme, että koitetaan sitkeää kuntoutusta ilman leikkausta, mutta lopulta keväällä 2013 edessä oli toinen iso polvikeikkaus.

Tuon toisen leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, että kontaktiurheilu on kielletty koko mun loppuelämän ajan eli jalkapallourani loppui siihen. Samalla tokaisin, että tarvitsen silti tulevaisuudessakin elämääni urheilun antamia fyysisiä ja henkisiä ääriolotiloja, ja tiedustelinkin siinä, että voinko juosta joskus esimerkiksi maratonin? Lääkäri katsoi mua mietteliäänä ja tokaisi, että se on vähän siinä ja siinä.

Syksyllä 2013 sain lääkäriltä luvan aloittaa varovaisen juoksuharjoittelun ja ensimmäisen juoksulenkkini pituus sai olla korkeintaan 50 metriä, jonka jälkeen hiljalleen pitempiä lenkkejä. Alkuvuodesta 2014 nokialaisystäväni ja maratonharrastaja Hannu (Kiitokset Hannulle ja onnittelut alle neljän tunnin alituksesta!) vinkkasi mulle, että lokakuussa olis muuten Amsterdamissa maraton. Innostuin oitis tuosta vinkistä, mutta silti puntaroin hartaasti ja pitkään, että onko mulla mitään saumaa juosta 42,2 kilometriä hyvää vauhtia noin nopeasti polvileikkauksesta ja etenkin, kun lääkäri oli ollut vähän epäileväinen.

Kuuntelin itseäni ja halusin myös asettaa rajun tavoitteen itselleni. Tarvitsin erittäin kunnianhimoisen määränpään, jotta saan psyykattua itseni kovaan harjoitteluun. Niinpä sitten maaliskuussa 2014 päätin ilmoittautua Amsterdamin maratonille ja voin kertoa, että jo pelkästään tuo ilmoittautuminen tuntui ihanalta!

Samoihin aikoihin suunnittelin kuumeisesti maailmanympärysmatkaa, millä nyt olen. Työkuvioiden vuoksi ensimmäinen mahdollinen reissullelähtöpäivä oli 6.10. ja silloinhan me Ollin kanssa reissuun lähdimmekin. Amsterdamin maraton sopi hyvin kuvaan ja siitä tuli myös yksi iso keskipiste koko Europe Roadtripillemme ja maailmanympärysmatkalleni. Lisäksi maraton myös määritteli laivamatkamme ajankohtaa. Mehän siis lähdemme Ollin kanssa tulevana sunnuntaina laivamatkalle Atlantin yli Barcelonasta Miamiin.

Yhtä kaikki – viimeiseen puoleen vuoteen mittariini tuli yli tuhat juoksuharjoituskilometriä.

H-hetki

Maratonia edeltäneet kaksi viikkoa autossa istumista läpi Euroopan ei ole tietystikään kaikkein ideaalein tapa valmistautua elämäni ensimmäiseen maratoniin, mutta sunnuntaiaamuna 19.10. jalkani tuntuivat kuitenkin varsin hyviltä.

Amsterdam oli viikonloppuna ihan ylibuukattu, sillä maraton, puolimaraton ja lasten juoksukisa toivat kaupunkiin 42 000 juoksijaa + heidän taustajoukot. Lisäksi kaupungissa oli käynnissä Euroopan yksi suurimmista Dance-festivaaleista, missä oli diijeinä kaikki huiput David Guettasta lähtien.

Sunnuntaiaamuna kohtasivatkin kaksi täysin eri maailmaa erittäin keskinkertaisen hostellimme käytävillä. Minä olin menossa klo 05:30 aamukävelylle ja samaan aikaan tanssifestivaalijuhlijat palailivat hostellille. Käytävillä oli erittäin voimakas ja pistävä pilven tuoksu.

Aamukasin jälkeen Amsterdamin olympiastadionin semihorjuvassa bajamajassa kakalla istuessani hymyilin itsekseni ja olin myös hieman ylpeä itsestäni – täällä sitä ollaan Amsterdamin maratonille lähdössä ja hyvin latautuneessa olotilassa vääntämässä viimeistä jöötiä ennen 42,2 kilometrin juoksurääkkiä. Kaikki mistä olin haaveillut ja kaikki mihin olin niin pitkään keskittynyt, olivat tässä ja nyt.

Maraton käynnistyi klo 09:30. Ensimmäiset 18 kilometriä menivät mukavasti, mutta sitten nivuseni kipeytyivät ja menivät ikään kuin lukkoon. Puolivälin krouvin jälkeen myös jalkapohjani tuntuivat olleen aivan tulessa, mutta siihen tottui kohtalaisesti. 30 kilometrin kohdalla alkoivat rajut pohje- ja takareisikrampit, ja pari kertaa jouduin siirtymään toviksi apostolin kyytiläiseksi ollen aivan varma, että nyt revähti, enkä pysty jatkamaan.

Hoin itselleni, että v*ttu et varmaan keskeytä tätä juoksua senkin hehtaarihampainen rusakko! Jos taju menee, niin sitten vasta voit lopettaa! Ja minä jatkoin. Tuskaisimmilla hetkillä ajattelin niitä satoja kertoja, jotka olen ollut vesijuoksualtaissa mummojen seassa kuntouttamassa polveani ja niitä hetkiä, kun olen yksinäisenä maannut sängyssä pystymättä kävelemään, opetellut uudestaan kävelemään sekä opetellut taas ne oikeat askelkoordinaatit.

Ajattelin kahden polvileikkaukseni jälkeisiä kipuviikkoja, jolloin söin parhaimmillaan 8 Panacodia päivässä ollen jatkuvassa lääketokkurassa ja koko ajan oksetti. Mutta jalkakivut olivat niin äärettömiä, että ällöttävä lääkehumala oli vähemmän huonompi vaihtoehto. Nyt olin ottamassa yliotetta kaikísta noista vaikeiden viimeisten vuosieni alakuloisuuksista. Siitä sai todella paljon henkistä voimaa!

Viimeiset ehkäpä noin 8 kilometriä juoksuni näytti varmasti siltä kuin köpöttelisin eteenpäin salibandymaila perseessäni ja joku puhuisi rauman murretta naamani edessä, sillä melkoisen hölmön näköistä juoksua sekä irvistelyä etenemiseni oli. Elämäni kovin urheilusuoritus kuitenkin huipentui siihen, kun kirmasin konkaten Amsterdamin olympiastadionille ja lopulta ylitin tuuletellen maaliviivan.

Aika: 4:07:08. Karvan verran meni yli tavoitteeni eli neljä tuntia, mutta ei harmita yhtään ja nyt on aivan törkeän hyvä sekä raukea fiilis. I did it!

Maraton on kyllä uskomaton kamppailu itseään vastaan. Fyysinen rasitus on käsittämätön ja henkinen painiottelu omaa jaksamista vastaan alkaa kenties puolivälin kohdissa eli joskus reilun 20 kilometrin hujakoilla. Mitä enemmän kilometrejä tulee mittariin sitä todennäköisemmin salamannopeasti iskevät krampit lyövät pohkeille, reisiin, nivusiin ja kaikkialle. Jos päätät hetken huilata kävellen ja koitat sen jälkeen jatkaa juoksua, niin kroppa saattaa olla jo menetetty tapaus juoksupuuhiin. Kilometrit tuntuvat juoksun lopussa mielipuolisen pitkiltä ja sitä vain haaveilee siitä hetkestä, kun on maaliviivalla.

Amsterdamin maratonilla oli 16 000 juoksijaa. Juoksureitti kulki eri puolilla keskustaa sekä myös maalaismaisemissa. Liikenne oli keskustassa pysäytetty ja tuhansia ihmisiä kannusti meitä juoksijoita vilpittömän innokkaasti. Se antoi lisäenergiaa. Maalaisseudulla puolestaan reitin vieressä olleissa kanavissa livebändit soittivat jokilaivoissaan menevää rokkia. Tunnelma oli jatkuvasti ainutlaatuisen hieno.

Lisäksi ambulanssit kurvailivat koko ajan reitin varrelle, kun juoksijoita loukkaantui ja pyörtyili. Maaliviivalla nähtiin onnenkyyneleitä ja matkan varrella keskeyttäneiden kasvoilta puolestaan paistoi järkytys sekä valtava pettymys. Katsojat kannustivat raivoisan iloisesti ja koko kisan ajan olimme kaikki yhtä - kulttuureista, uskonnoista, ihonväreistä tai mistään riippumatta. Huikaisevaa ja suuria tunteita.

Myös Olli oli vauhdissa maratonin aikana, sillä hän otti jatkuvasti kuvia juoksusta sekä mm. juoksi itsekin monet tovit GoPro-kamerat päässä huudellen mulle tsemppihuutoja. Ympärilläni olleet maratonjuoksijat nauroivat spontaanisti näille tilanteille. Ollikin oli illalla aivan poikki päivän kaikista käänteistä ja rasituksista. Mahtavaa!

Jälkitunnelmat

Maaliviivan ylityksen jälkeen pystyssä pysyminen oli aika vaikeaa ja kävely ylipäätään hyvin tuskallista. Nivuseni sekä reiteni olivat aivan uskomattomissa kiputiloissa ja ovat tässä varmasti lähipäivät. Mutta mikä upeinta, kaksi kertaa leikattu oikea polveni kesti ja on kunnossa.

Tätä kirjoittaessa on maanantai-ilta 20.10. ja olemme aiemmin päivällä saapuneet Tilburgiin, Etelä-Hollantiin. Mulla ja Ollilla on liput musiikkikeikalle, missä soittaa pitkäaikainen suosikkibändimme, ruotsalainen deathmetal-suuruus In Flames. Itse asiassa tuon keikan takia varasimme hotellin juuri tästä kaupungista.

Itse en pysty sunnuntaisen maratonin tuomien jalkakipujeni kanssa olemaan oikeastaan minuuttia pidempään pystyssä ja kävelyni on todella tuskaisen vaikeaa, joten mä jään makailemaan hotellihuoneeseen, meen kohta kylpyyn ja juon lasin valkoviiniä. Olli lähti yksin nauttimaan vauhdikkaasta ja rajusta heavymusiikkikonsertista. Varmasti tulee upea keikka!

Maratonille lähtöni suurin syy oli haluni näyttää itselleni ja polvivammakierteelleni olevani taas kunnossa. Juoksin maratonin SalPa:n shortseissa, mikä symboloi sitä, että vaikka peliurani päättyi Salossa, niin sain otettua jotain takaisin ja tehtyä yhden valtavan urheilusuorituksen nuo joukkueen hienot siniset shortsit päälläni. Nyt olen löytänyt rauhan ja luultavasti juoksen toisen maratonini vuoden päästä jossain päin maailmaa.

Tähän loppuun haluan lähettää polvivammakierteelleni yhden viestin: Fuck you, I'm back!

Tässä vähän kuvia Amsterdamin maratonista: