Rinkka selkään ja kotimatkalle

100 päivää, kolme maanosaa, 22 maata ja 57 000 matkustuskilometriä kohta takana. Omalla autolla Euroopan halki, laivalla Atlantin yli Pohjois-Amerikkaan ja busseilla Aasian läpi. Lisäksi 12 lentoa siellä täällä. Ollut melkoinen matka!

Suunnittelin tätä maailmanympärysreissuani vuoden verran, säästin rahaa, elin kohtuullisen niukasti ja unelmoin tämän toteutumisesta joka päivä. Reissuni on ollut tapahtumarikas ja hektinen, mutta se oli täysin tietoinen valinta, sillä halusin nähdä ja kokea paljon. Odotukseni ovat ylittyneet ja päällimmäisenä fiiliksenä tässä on ollut sellainen ”V*ttu mahtavaa, mä uskalsin toteuttaa tämän haaveeni!” -henkinen olotila.

Mukana mulla on koko ajan ollut suojelusenkeleiden roolissa kummityttöni Pepin mulle viime synttärilahjakseni tekemä kaulakorumitali sekä valokuva karvapojastani Seposta. Minne ikinä olenkaan mennyt, nuo kaksi elementtiä ovat olleet repussani.

Roadtrip Euroopan halki ekalla omalla autollani. Vuosimallin 1996 Honda Civic oli mulla yli 10 vuotta ja yhteisiä ajokilometrejä kertyi noin 265 000. Kesken Roadtripin juoksin Amsterdamissa maratonin, joka oli elämäni kovin urheilurääkkisuoritus. Parin ison polvileikkauksen jälkeen halusin todistaa itselleni olevani takaisin kehissä ja samalla ilmoittaa polvivammakierteelleni, että haistaa pitkän paskan!

Viimeinen matka Nokialta Barcelonaan oli pituudeltaan 4750 kilometriä ja Barcelonassa sitten luovutin Hondani ukrainalaisperheelle. Mun ja Hondan tarina kattavammin TÄSSÄ.

Roadtripin jälkeen vuorossa oli hieman erilainen laivaristeily, kun matkustimme jättilaivalla Barcelonasta Miamiin, Amerikkaan. Kahden viikon seilaaminen Atlantin valtameren yli oli upeaa aikaa ja meren kauneus oli pysäyttävää. Laivareissun tuntemukset ja kuvat löytyvät TÄSTÄ.

Laivareissun jälkeen tutustumista Miamiin ja New Yorkiin, ja sitten lento Sri Lankaan, mistä alkoi kikkaileminen Aasiassa. Monta lentoa ja todella monta seikkailua pakettiautoilla sekä busseilla eri maiden halki. Reissuni suurimmat pöyristymistuntemukset tulivatkin juuri aasialaisilla raja-asemilla. Edelleen on vaikeaa - ellei jopa mahdotonta - ymmärtää, että kuinka päin persettä asioita voidaankaan tehdä.

Kohtaa pelkosi ja rohkeus juurtuu luonteeseesi

Tämä on ollut elämäni suurin seikkailu ja samalla myös kovanluokan oppikoulu. Ihmisten erilaisuus, ainutlaatuiset kulttuurit, ahdistava väenpaljous, köyhyys, rikkaus, liikennekaoottisuus ja luonnon kauneus ovat avautuneet mulle aivan uudella tavalla. Pitää vaan olla entistäkin kiitollisempi, että on saanut syntyä Suomeen. Meillä on oikeasti asiat ihan hyvin.

Lähdin reissuun, koska maailman tuulet kutsuivat mua erittäin voimakkaasti. Koko vuoden 2014 ajan mä ajattelin tätä matkaa joka päivä. Ja jos jotain ajattelee koko ajan, niin asian eteen on tehtävä jotain tosissaan. Ja mä tein. Mä lähdin mun unelmieni perään. Halusin nähdä mahdollisimman paljon kaikkea uutta. Kliseisesti sanottuna lähdin etsimään itseäni ja kyllä tässä on tullut kouliinnuttua.

Yksi suurimmista opeista, jonka oon tämän reissuni aikana saanut hiljalleen iskostettua itseeni on se, että on ihan turhanpäiväistä pelätä epäonnistumisia. Me kaikki epäonnistumme asioissa. Päivittäin. Pienemmissä ja välillä isommissa asioissa. Kovat jätkät ja plikat eivät lannistu, vaan kokevat epäonnistumiset ainoastaan kehityksenä kohti menestystä. Epäonnistumisen pelko vie ihmisen vain yhteen määränpäähän: elämässä epäonnistumiseen. Kohtaa pelkosi, niin rohkeus juurtuu luonteeseesi!

Oon saanut tutustua itseeni varsinkin siinä mielessä, että miten sitä pärjää tiukoissa ja välillä vaarallisissakin tilanteissa ypöyksin ja toisella puolella maapalloa. Paljon oon miettinyt myös omaa elämääni ja minkälainen pohjoisnokialaisnuorimies oikeasti olenkaan. Uskoisin olevani nykyään tyynempi ja epäitsekkäämpi.

En vetänyt reissuni aikana kertaakaan kännejä. Ei tehnyt edes mieli, sillä oikeastaan jokaisena päivänä ihan selvinpäin ollessa tuntui kuin olisi humalassa, sillä niin hienoa oli seikkailla eri maissa. Eikä lukuisat darrapäivät kiinnostellut sitten yhtään, ei.

Mulla on kaksi paras ystävää, Olli ja Timo. He olivat molemmat osana tätä matkaani - Olli ensimmäiset kuusi viikkoa ja Timo kolme viikkoa joulukuussa. Siinä on kaksi kappaletta niin hyviä miehiä, että morjensta pöytään! Mä voisin hypätä vaikka rekan alle näiden kahden jätkän vuoksi. Toki eihän tuollaisessa rekan alle hyppäämisessä ole juuri mitään järkeä. Mietitääs nyt tätä vähäsen: kierrän eka maailman ympäri, oon välillä tukalissakin paikoissa ja lopulta sitten hyppään muka rekan alle? Eihän sellainen peli vetele.

No mutta siis haluan vaan tässä korostaa, että ystävät ovat elämän punainen lanka, ystävät ovat elämä. Me olemme täällä toisiamme varten. Olli ja Timo ovat mulle kuin veljiä.

Tutustuin maailmalla lukuisiin uskomattoman hienoihin ihmisiin ja näin henkeäsalpaavan upeita paikkoja. Kyllä maailma on kaunis. Luonto ja eläimet ovat sellaista kauneutta, mistä meidän ihmisten pitäisi ottaa oppia joka päivä. Tiedostan sen, että en voi muuttaa maailmaa, mutta voin antaa maailmalle yhden ystävällisen ihmisen – oman itseni.

Oon nähnyt reissuni aikana sinivalaita, jättikilpikonnia, pandoja, norsuja, pingviinejä, virtahepoja, jääkarhuja, delfiinejä, iguaaneja, yhden valkeakoskelaisen, hevosia, alligaattoreita... Lista on melkein loputon. Eniten mua on silti sykähdyttäneet sadat ja taas sadat kulkukoirat. Oon kokenut yhteyttä heidän kanssaan ja oon ruokkinut kulkukoiria todella monissa maissa. Mä rakastan koiria.

Maailmalla seikkailu vain korostaa Suomen upeutta

Maailmanvalloitusretkeni on ollut paljon silmiä avaava kokemus. Tietoisesti ja vahingossa on tullut nähtyä paljon kauneutta ja paljon myös kauheutta, jota en välttämättä olisi halunnut koskaan edes nähdäkään. Ehkä tämä riittää vähäksi aikaa ja on hyvä palata Suomeen. Seuraavia seikkailuja tulee ja niitä tulee vielä paljon. Se on ihan varma. Mitä erikoisempia reissuja, sitä mahtavampaa.

Syksyn alussa oli eittämättä mahtavaa lähteä tälle reissulle ympäri maailmaa, mutta nyt tuntuu upealta myös palata Suomeen, omieni pariin. Oon vähän tällainen tuuliviiri. Tahdon lähteä ja tahdon palata. Eikä edes kuolema mitään ole - kauheampaa olisi olla elämättä omana itsenään.

Silmieni edessä, jalkojeni alla ja syleilyssäni on vilissyt upeita maita, kaupunkeja, kulttuureja, luonnonihmeitä, ihmisiä sekä eläimiä. Unohtumattomia hetkiä ja muutamia läheltä-piti-vaaratilanteita. Mutta niin hienoa kuin maailmalla olikin seikkailla, niin hienoa on tulla myös takaisin. On meillä oikeasti upea maa ja kannattaa olla kiitollisia mitä meillä on. Suomessa ovat asiat hyvin. Suurimmalla osalla meistä on pankkitili, katto pään päällä ja ruokaa saatavilla päivittäin, kun taas suurimmalla osalla maailman ihmisistä tuollaista meille niin itsestäänselvää kattausta ei ole. Miljardi ihmistä haluaisi vaihtaa mun tai sun kanssa rooleja ihan koska vaan.

Kuten jo sanottua, niin reissuni on ollut todella hektistä menoa. Mä halusin nähdä todella paljon, edetä vauhdikkaasti ja olla rohkea. Hyvät maat, ihmiset ja paikat ovat painuneina sydämeeni ja varmasti tulen vierailemaan joissain noista vielä uudestaankin ja pitämään moniin mahtaviin ihmisiin yhteyttä. Joitakin ihmisiä on luvannut tulla Suomen Roomaan, Nokialle. Nice! Kehnot paikat ja tylyt ihmiset puolestaan tuntuvat livehetkellä alakuloisilta kokemuksilta, mutta niistä on hyvä oppia - minne ei kannata mennä enää ikinä ja minkälainen ihminen ei itse halua olla ikinä.

Heilumisiani eri maissa sekä näitä kaikkia blokikirjoituksiani on yhdistänyt yksi asia - olen ollut hyvällä tuulella ja hymyileväisenä. Nauru on yhteinen kieli. Iloisia hetkiä ja päiviä on ollut paljon. Välillä asiat ovat menneet myös aivan päin persettä, mutta oon pyrkinyt olemaan vaikeimmilla hetkillä oman elämäni psykologi ja juttelemaan itselleni rauhallisesti. ”Pysähdy. Hengitä ja ota ihan rennosti. Tässä on vaan nyt käynnissä yksi vähän kehnompi tunti tai paskempi päivä. Ei huono reissu saatikka huono elämä. Eteenpäin.”

Oon myös luovuttanut ja antanut tällä matkallani paljon. Ajoin ensin ensimmäisellä ikiomalla autollani Euroopan läpi lähes 5000 kilometriä, jonka päätteeksi annoin Hondani ukrainalaiperheelle Barcelonassa. Tai enhän mä oikestaan autoani ilmaiseksi antanut, sillä kauppahinta oli yhdet kahvit. Ja noiden kahvien aikana muuten mun 10 vuotta vanha kahvinkeitin pöllittiin kadulta. Kahvinkeitin oli siis myös mukanani automatkalla.

Kyllä vain, tuo kahvinkeitin on ollut osana mun kaikkia kolmea pitempää parisuhdetta ja se on siis ollut iso osa elämääni. Rakkauksien pursutessa ja erokyyneleiden virratessa tuo kahvinkeitin on tarjonnut kuumaa kahvia ja unohtumattomia rauhoittumishetkiä. Tuon rakkaan ja viime aikoina jo reistailleen kahvinkeittimeni vain kuului olla osana tätä matkaa ja halusin senkin luovuttaa jollekin. Testasin, että onko vanhalla ja raihnaisella kahvinkeittimelläni vielä kysyntää ja "unohdin" sen keskelle katua Barcelonan ydinkeskustassa, noin kolmen metrin päästä meidän kahvipöytää ja kappas - joku pikkunilkki muovinaama sen kävi kähveltämässä välittömästi. Olin otettu. Terkkuja sinne Barcelonan sivukujille jollekin taparikolliselle. Hyviä kahvihetkiä ja paranna tapas, keila!

Barcelonassa luovutin myös villaneuleeni kodittomalle miehelle ja tuo hetki saattaa kyllä olla koko reissuni mieleenpainuvin tilanne. Se kiitollisuus hänen silmissään oli jotain käsittämättömän suurta.

Vaatteitani oon antanut kodittomille ihmisille etenkin Aasiassa monen kilon verran ja tuossa kun äsken pakkailin rinkkaani, niin siellä on paljon tyhjää tilaa. Tai ei ole enää, kun oon ostellut tuliaisia. Oon jo ajat sitten huomannut, että antaminen ja toisten auttaminen ovat mun juttu. Aion jatkaa vapaaehtoistyökuvioitani Nokialla entistä aktiivisemmin, joten Merja ja kumppanit, jos luette tätä, niin laittakaa meiliä ja/tai soitelkaa helmikuussa. Ja jos teistä ei kuulu, niin mä otan itse yhteyttä!

Kirjoitan tätä täällä Chiang Maissa, Pohjois-Thaimaassa, missä olen ollut nyt kolme viikkoa ja viettänyt tosi paljon aikaa täysin yksin. Olen halunnut ottaa etäisyyttä ihan kaikesta ja rauhoittua. Vetäytyä usein ihmisten ilmoilta ja hakeutua täydelliseen hiljaisuuteen.

Pari blogillista tunnelmia ja kuvia Chiang Maista:

→ Chiang Mai, osa 1

→ Chiang Mai, osa 2

Tuossa kun heiluin ensin kolme kuukautta kolmessa maanosassa ja 20 maassa, niin sitä ei oikein huomannutkaan, kuinka kovaa se vauhti ja hektisyys oikeasti olivat. Vasta totaalisessa hiljaisuudessa omien ajatusten ympäröiminä havaitsin kunnolla sen kaiken kaoottisuuden, valtavan metelin ja matkustusrasitukset, missä olin.

Jokainen hetki on uutta

Vapaudesta nauttiminen, rennosti ottaminen ja maailman tuulien mukana seikkaileminen ovat olleet reissuni suola. On ollut sanoinkuvaamattoman mahtavaa olla maailmankansalainen ja luottaa vain siihen, että tukka hulmuaa ja elämä vie mua. Tuon kaiken ohessa on täytynyt silti olla myös keskittynyt. Paljon pieniä ja isoja asioita, joiden kanssa on vaan täytynyt olla tarkkana ja valppaana. Tämä on ollut kuitenkin niin iso ja moniuloitteinen reissu, että järjestelyjä on ollut kosolti.

Rinkka selässä uuteen kaupunkiin ja uuteen maahan. Ja kohta taas rinkka uudestaan selkään ja matka jatkuu. Matkabudjetin kanssa tasapainottelua. Pihistelyä, mutta tietyissä asioissa ja kokemuksissa kukkaronnyörien availuja isomminkin. Netistä uusien kaupunkien ja hostellien tutkailua. Etäisyyksien tarkistuksia. Teiden nimiä ja osoitteita. Kameralla kuvia kaikista dokumenteista hankalien tilanteiden todisteluksi.

Uusia valuuttoja. Uusia kieliä. Uusia ihmisiä kaikkialla. Uusia kadunkulmia. Uusia tapoja. Uusia tyylejä joutua kusetusyritysten kohteeksi. Periaatteessa jokainen hetki tällä reissullani on ollut aina täysin uutta.

Leimoja passiin. Tärkeiden lappujen ja lippujen saamista, antamista ja säilyttämistä. Puhelinnumeroita ja varauksia. Tippejä ja ei-tippejä. Malarialääkkeitä ja hyttysverkkoja. Tuhansia EI!-kommentteja tuktuk-kuskeille, kauppiaille, ladyboyille ja ilotytöille. Lista on aika pitkä. Ja joka päivä paletti on pidettävä kasassa ja keskityttävä, että on oikeassa paikassa ja on hankkinut oikeat asiakirjat ynnä muut. Vartioida reppua ja rinkkaa.

Ei mitään tuttuja rutiineja. Ei turvaverkkoa. On uskallettava luottaa tuntemattomiin, mutta olla samaan aikaan varuillaan. Oltava kohtelias, mutta samaan aikaan kova. Oltava ystävällinen, mutta ei pelätä. Oltava tyyni, vaikka sua yritetään kömpelön härskisti kusettaa. Tehdä kompromisseja. Kunnioittaa paikallisten rutiineja. Uskottava siihen, että elämä kantaa. Kaikkea ja kaikkia ei voi epäillä.

Kaiken tämän skarppina olemisen vastapainona oon luottanut kaikkialla siihen, että kun on vilpittömästi ystävällinen ja hymyilee avoimesti, niin maailma on hyvä takaisin.

Mulla on ollut koko matkan lähestulkoon yötä päivää t-paitani alla turvavyölaukku, missä pidän aina passiani, kahta korttiani (Visa ja Mastercard) sekä kännykkääni. Maat, kaupungit, maisemat, majatalot ja ihmiset ympärilläni ovat vaihtuneet niin tiuhaan tahtiin, etten vaan voi aina jättää arvokamojani esimerkiksi hostellihuoneeseen tuosta vaan ja luottaa heti tekohymyileviin ihmisiin. Tiedostan, että välillä oon suojellut turvalaukkuani jopa vainoharhaisesti, mutta kuitenkin.

Oon monta kertaa tämän matkani aikana miettinyt, että jos joku rikollinen jossain maassa tulee ryöstöaikeissa mua kohti, niin voi olla, etten yksinkertaisesti vaan suostu antamaan kamojani. Varjelen mun vyölaukkua ja matkani kannalta kriittisen tärkeitä dokumenttejani vaikka henkeni uhalla. En tiedä, voi olla. No hei, olin ensin suunnitellut tätä matkaani ainakin vuoden, säästänyt rahaa, elänyt pihistellen, tehnyt käsittämättömän määrän järjestelyjä, uskaltautunut lähtemään maailman tuulia haistelemaan ja sitten joku lautanaama-pikkurikollinen olis tullut ja vienyt sen kaiken. V*tut!

Tämä kaikki on samaan aikaan kerrassaan upeaa, mutta myös kuluttavaa. Päivääkään en vaihtaisi pois. En missään nimessä maailman kauneimmassa saaressa, St. Maartenissa, vierailua enkä edes karmeaa Manilaa. Kaikesta oppii. Joskus pitää kokea paskaa, että voi nähdä kauneutta. Joskus pitää mennä kauas, että näkee lähelle. On tämä ollut mahtavaa!

Itse asiassa mulla oli lähtökohtaisesti suunnitelmissa noin 100 päivän reissu eli tammikuun loppuun mennessä olisin tekemässä paluuta takaisin Suomeen. Eteneminen ja matkabudjetti ovat pysyneet hanskassa koko ajan. Tällainen reissu vie tottakai rahaa, mutta ei ihan mahdottomasti, jos ennakkotyöt, järjestelyt ja maltillisesti eläminen on tehty oikein.

Suosittelen kaikille tarttumaan rohkeasti haasteisiin ja seuraamaan unelmianne, joita mietitte jokaikinen päivä. Mikään ei ole niin kauheaa, kun havahtua vanhana käyränä siihen tosiasiaan, että ei sitten ikinä tullut lähdettyä jahtaamaan omia unelmia ja enää tuohon kaikkeen ei ole mahdollisuutta. Epäonnistuminen ei ole häpeä. Kulissien ylläpitäminen ja kasvojensa menettämisen pelko ne vasta turhia juttuja ovatkin.

Mikä on oikeasti tärkeää omassa elämässäni? Siihen kun löytää vastauksen, niin kaikki on mahdollista. Onko se matkustaminen? Perheen kanssa omakotitalon hankkiminen maaseudulta? Valokuvaaminen? Lasinpuhallus? Eläimet?  Kaikille meille joku asia on se kaikkein tärkein.

Kotimatka alkaa

Alunperin mun oli tarkoitus lentää ensin täältä Chiang Maista viikoksi Osakaan, Japaniin, ja sieltä Helsinkiin, mutta kustannukset nousivat yllättävän korkeiksi ja karkasivat matkabudjettini ulottumattomiin. Muutenkin Helsinkiin lentäminen on tosi kallista ilmeisesti korkeiden lentokenttäverojen takia. Mene ja tiedä.

No, ei siis muuta kuin jotain toisia visioita sitten. Selailin tietoverkosta erilaisia paluumatkustusjuttuja ja päädyin alla olevaan noin 5-7 päivän pituiseen paluumatkaratkaisumalliin. Samalla mulle avautuu ihana tilaisuus nähdä ja kokea kaksi talvista Pohjoismaan pääkaupunkia.

Chiang Mai - Bangkok - Moskova - Kööpenhamina - Tukholma - Turku - Nokia

Chiang Maista lento Bangkokiin. Seuraavaksi pitkä lento Moskovaan. Ja seuraavaksi vuorossa lento Kööpenhaminaan. Köpiksestä bussiretki tai junamatka talvisen Tanskan ja Ruotsin halki Tukholmaan. Sitten nostalgisesti Ruotsinlaivalla Turkuun. Turusta karvapoikani Seppo kainaloon ja lopuksi Sepin kanssa junalla Nokialle. Viikon sisällä ollaan toivottavasti Suomen Roomassa, Nokialla.

Suomeen palattuani tulen tekemään syväluotaavan katsauksen koko reissuuni ja virittelen erilaisia TOP-listoja, joista saattaa olla apua tämän blogin lukijoillekin kenties joskus.

TOP-10 paikat reissullani:

1. Nokia, Suomi

2. St. Maarten, Ranska/Hollanti (Karibian saaristo)

3. New York, USA

4. Andorra la Vella, Andorra
5. Berliini, Saksa

6. Hoscheid, Luxemburg

7. Séte, Ranska

8. Phnom Penh, Kambodza

9. Puerto Princesa, Filippiinit

10. Hikkaduwa, Sri Lanka

Reissun TOP-5 hetket:

1. Villatakkini luovuttaminen kodittomalle Barcelonassa

2. Amsterdamin maraton

3. Lindsey Stirlingin konsertti
4. Pehmonalleni antaminen pikkupojalle Pyreneiden vuoristossa
5. Koko reissun arki

Mun blogisivustolle, meiliin, Facebookiin, Twitteriin ja Instagramiin on tullut viimeisten kuukausien aikana paljon positiivista palautetta ja tsemppauksia liittyen tähän mun reissuuni. Moni on innoissaan kertonut, kuinka on saanut inspiraatiota ja rohkeutta lähteä haastamaan itseään. On tullut ihan törkeän hyvä fiilis noista kaikista palautteista.

Kiitoksia kaikille!

Tässä alla on kuvia TOP-10 paikoista reissultani:

Let's go!

Mä ja Olli St. Maartenin lentokenttäbiitsillä.

Epätodellinen uimaranta ja lentokenttä.

Opa pakenee aaltoja itse puolestaan olen kirjaimellisesti aallonharjalla @ St. Maarten.

Times Square, New York.

Manhattan, New York.

Times Square -selfie.

Pyreneiden vuoristossa kiemurtelemassa kohti Andorra la Vellaa.

Andorra la Vella, Andorra.

Andorra la Vella kuvattuna maailmanpyörän korkeimmasta kohdasta.

Lähetin avoimen kuvaviestin viulistitähti Lindsey Stirlingille @ Berliini.

Berliinin muurilla menneisyys ja nykyaika olivat läsnä.

Lindsey Stirling @ Berliini - maailman paras musiikkikonsertti ikinä.

Hoscheid, Luxemburg.

Hoscheid, Luxemburg.

Hoscheid, Luxemburg.

Mä ja Opa @ Séte, Ranskan Riviera.

Séte, Ranskan Riviera.

Séte, Ranskan Riviera.

Phnom Penhin auringonlasku @ Kambodza.

Phnom Penh, Kambodza.

Timo ja mä tuktuk-ajelulla + kaljalla Phnom Penhissä.

Zipline-liitelyä @ Puerto Princesa, Filippiinit.

Tarjosin lounaani kulkukoirille ja ostin itselleni kaljan @ Puerto Princesa, Filippiinit.

Puerto Princesa, Filippiinit.

Ruokkimassa merenrantaan ajelehtinutta jättikilpikonnaa @ Hikkaduwa, Sri Lanka.

Sinivalaita ihastelemassa @ Hikkaduwa, Sri Lanka.

Hikkaduwa, Sri Lanka.

Amsterdamin maraton takana ou jee.

Rakkaan Hondani luovutushetki @ Barcelona, Espanja.

Pehmonalleni antaminen pikkupojalle Pyreneiden vuoristossa, Ranskan ja Andorran rajamaastossa.

Benjihyppy @ Chiang Mai, Thaimaa.

Muut nuoret miehet menevät kuuluisalla Reeperbahnilla huoriin ja ryyppään, niin mä ja Olli mentiin parturiin. @ Hampuri.

En unohda ikinä Hondaani. Peace @ Wallenhurst, Saksa.

Meri ja minä @ Atlantin valtameri.