Underground River, Filippiinit

Yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä – Puerto Princesa Underground River.
Palawan, Philippines.

Amazonin sademetsä, Etelä-Amerikka
Halong Bay, Vietnam
Puerto Princesan maanalainen joki, Filippiinit
Komodo, Indonesia
Pöytävuori, Etelä-Afrikka
Iguassun putoukset, Argentiina ja Brasilia
Jeju, Etelä-Korea

Tuossa yllä on listattuna maailman seitsemän uutta luonnonihmettä ja me olimme Timon kanssa keskiviikkona 3.12. käymässä tuolla Puerto Princesan maanalaisella joella, Palawanin saarella, Etelä-Filippiineillä. PP Underground River on 8,2 kilometriä pitkä joki jylhän vuoren alla, missä vesi on muovannut luolaston seinämistä upeita kammioita. Luolastossa on tuhansia ja taas tuhansia lepakoita liitelemässä ympäriinsä taikka vaan nukkumassa päät alaspäin kallioiden seinissä kiinni.

Lähdimme keskiviikkoaamulla jo heti seiskan korvilla parin tunnin pituiselle ajomatkalle kohti Underground Riveriä. Olimme tilanneet ensin aikaistetun aamupalan, jonka kylkeen kiskoin naamaani jo rutiiniksi muodostuneen keskiviikkoannokseni malarialääkettä. Sanoinkin siinä Timolle, että jos menen psykoosiin, niin vie mut silti sinne erikoisjoelle.

Meidän pakettiautossa oli yhteensä 12 ihmistä yhdeksästä eri maasta. Kaksi suomalaista, skotti, kanukki, brassi, aussi, jenkki, pari saksalaista, pari philippinoa ja meksikolainen. Aivan mahtavia persoonia kaikki ja ystävystyimme heidän kanssaan päivän aikana. Etenkin meksikolainen Carlos jenkkivaimonsa kanssa on huikaiseva parivaljakko ja mennään heidän kanssaa vielä jonnekin retkelle ennen kuin mä ja Tinke lähdetään Vietnamiin.

Underground River on todella kaunis luonnon ihme. Ihan käsittämätön! Pääsy maanalaiselle joelle ei ole mikään ihan mutkaton matka, sillä ensin oli tuo parin tunnin automatka, sitten matkustimme kahdeksanpaikkaisella veneellä 20 minuutin matkan merta pitkin saarentynkään, jonka jälkeen patikoimme tovin viidakossa, ja tuolla viidakossa oli äärimmäisen röyhkeitä apinoita kaikkialla. Yksi naisturisti erehtyi heiluttelemaan lompakkoaan ja oho, vikkeläliikkeinen karva-apina noukki ja pölli lompakon, vei sen puuhun, nakerteli hajalle, murusteli kaikki setelit sekä kortit ja heitti lopuksi rippeet takaisin. Ei kiva.

Pikkuruisen viidakkopatikoinnin jälkeen olimme maanalaisen joen porteilla ja näkymä oli kuin nuori Lola Odusoga Miss Maailma -kisoissa 1990-luvun puolivälissä – luonnollisen kaunis ja täydellisen ihana.

Hyppäsimme kuuden hengen veneeseen ja katosimme Underground Riverin uumeniin. Luolastossa oli pilkkopimeää ja meillä oli käytössäme iso lamppu, jonka avulla näimme veden muovaamien kammioiden upeuksia ja alati lenteleviä lepakkoja. Itselleni tuli viimeistään tuolla reissulla sellainen todellinen ihastuminen lepakkoihin, sillä ne ovat harmittomia ja itse asiassa erittäin näyttäviä eläimiä. Lepakkoja oli joka paikassa. Niitä oli tuhansia ja tuhansia.

Koko tuo venematka yhdellä maailman seitsemästä luonnonihmeestä avasi taas kerran lisää silmiäni todellisuuteen. Ties kuinka monennetta kertaa pysähdyin äimänkäkisöityneenä pohtimaan, kuinka maailma on niin p*rkeleen kaunis ja kuinka luontoa täytyisi arvostaa enemmän, eikä tuhota sitä.

Keskellä veneretkeä tein myös ihan merkittävän päätöksen, jos indikaattorina käytetään omaa elämääni ja omia arvojani: heti palattuani Suomeen aion luopua televisiostani kokonaan. Nokialla, Tampereella, Lapissa, Euroopassa, maailmassa ja ennen kaikkea luonnossa on niin paljon parempaakin katsottavaa kuin tosi-TV-paskan täyttämä televisio.

Jos kiinnostaa ostaa taulutelkkari halvalla, niin laita vaikka meiliä.

Zipline-liitelyä

Yksi elämäni ikimuistoisista keskiviikoista ikinä sai vielä kosolti jatkoa, sillä ensin palasimme Underground Riveriltä satamaan, söimme seisovasta pöydästä hyvät setit ja lähdimme kohti hotelliamme. Puolivälissä paluumatkaa kuski kysäisi, että kiinnosteleeko ketään mennä Ziplineen eli siis vaijeriliitelemään korkeuksiin? Mä ja Timo viittoilimme kaksin käsin, että kyllä kiinnostelee!

Zipline-homma oli mahtava! Joskin vaarallisimmat suoritukset olivat ennen itse liitelyä, sillä ensin piti kiivetä 60 metrin matka vuoren päälle. Kiipesimme vuoren sisällä olevaa kapeaa sekä liukasta onkalopolkua pitkin ylöspäin käyttäen apunamme köysiä ja kivenlohkareita. Se oli oikeasti aika vaarallista touhua, mutta samaan aikaan adrenaliinitaso nousi ihanasti tosi korkealle ja tiivistettynä mä elän tuollaisia tilanteita varten. Eli siis todella okei!

Ylös päästyämme oli vuorossa itse seikkailu. Turvavaljaat kiinni kroppaan ja sitten valjaat vielä kiinni kahteen isoon vaijeriin, jonka jälkeen se oli menoa! 450 metrin pituinen matka 31 sekunnissa ja 60 metrin korkeudessa. Siinä tunsi lentävänsä ja kyseessä oli uskomattoman vapauttava kokemus. Vaikea purkaa tätä vapautuneen lentämistunteen tuomaa fiilistä sanoiksi, mutta jos sulla on esimerkiksi tajuton stressitila päällä ja yhtäkkiä sun koko elämä järjestyy kaiken ollessa hyvin ja kaikki huolet menee pois, niin se oli se olotila. Eikä mulla ollut edes mitään stressitiloja! I'm all good!

19 sekunnin videonpätkä mun liitelystäni löytyy TÄSTÄ.

Ja sitten takaisin pakuun, hotellille, uima-altaalle, ansaittu kylmä kalja käteen ja rupattelua seikkailukavereiden kanssa. Tosi mukavia ihmisiä. Facebook on siitä oiva kommunikointiväline, että on helppo vaihtaa kaveruuksia ihmisten kanssa, keneen ystävystyy maailmalla ja seurata jatkossa toistemme elämiä. Lisäksi joka kerta tulee heitettyä ilmoille molemminpuolinen diili – jos sä tuut koskaan mun kotimaahan, niin sulla on aina yösija olemassa. Ystävyyksiä ja verkostoitumista yli maanosarajojen.

Koska tiedättekö mitä? Maailma on hyvä ja ihmiset ovat hyviä. Enkä edes halua ajatella toisin, sillä hyvillä ajatuksilla, teoilla ja ystävyyssuhteilla maailma vielä pelastuu joku päivä. Hymy on kansainvälinen kieli eikä se maksa mitään.

Backpackers motto:
Kill nothing but time.

Take nothing but pictures.
Burn nothing but calories.

Leave nothing but footprints.

Bring nothing but memories.

Krokotiiliä suuhun ensimmäistä kertaa

Ja vielä keskiviikon päätteeksi oli luvassa erilainen illallinen, sillä apostolinkyyditimme itsemme keskustan laitamilla sijainneeseen ravintolaan ja otimme ruuaksi valkosipuliriisiä sekä grillattua krokotiiliä. Seurueessamme olleet kanukkityttö Melissa ja skottiplikka Jill eivät uskaltaneet nauttia krokotiiliä, mutta saatuaan maistaa palaset ruuistamme olivat hekin ihastuneitta siihen.

Olimme nimittäin Timon kanssa varautuneet, että krokotiili saattaa olla melkoinen ruokafarssi, sillä krokotiili kuulemma maistuu paljon siltä, mitä se on elinaikanaan syönyt. Toivoin kädet ristissä, ettei se olisi syönyt elinaikanaan liian paljoa esimerkiksi herkkusieniä, keitettyjä porkkanoita, ajatuksia omistusrivitalokolmiosta Kihniöstä saatikka ihan vaan paskaa.

Morjens, kun krokotiili maistui mahtavalta! Kanan, pihvin jaa tulisten mausteiden sekamelska.

Tarinat ja kuvat Palawanin kivasta saaresta luvassa lähipäivinä.
Tässä alla kuvia Underground Riveristä, Ziplinestä ja krokotiiliruuasta.