Manila, Filippiinit

Lauantaiaamupäivä 29.11. koitti Kuala Lumpurin Chinatownissa ja jälleen oli edessä se hetki, kun pakataan rinkka kasaan, luovutetaan avaimet ja suunnataan kohti lentokenttää. Maailmanympärysreissuni järjestyksessään 17. kohdemaa oli Filippiinit ja ensimmäisenä pysäkkinä sieltä pääkaupunki Manila.

Manilassa on asukkaita Kuala Lumpurin tavoin noin 1,6 miljoonaa, mutta koko metropolialueella, Metro Manilassa, asukkaita on yli 20 miljoona. Lukemattomien nettikirjoitteluiden ja kuulopuheiden mukaan Manila on maailman kaoottisin pääkaupunki, enkä pysty väittämään vastaankaan. Aivan holtiton meininki ja uhkaavia sävyjä leijaili ilmassa jatkuvasti.

Lento Malaysia Airlinesilla Kuala Lumpurista Manilaan kesti naurettavat alle neljä tuntia ja yllätin itseni nukahtelemalla koko lyhyen lentomatkan ajan. Lentokoneessa piti täyttää jälleen maihintulokortti, missä oli taas kerran niin idioottimaisia kysymyksiä, että ihan otsaan sattui. Manilan kansainvälistä lentokenttää on muuten pidetty yhtenä maailman paskimmista ja se on ollut monissa äänestyksissä vuosikausia TOP-5-listoilla. Vaikea tähänkään faktaan on mitään vastaan rimpuilla, sillä olihan se melkoinen läävä. Esimerkiksi jossain Mouhijärvellä on tyylikkäimpiä varastohalleja kuin Manilan lentokenttä on.

Ensimmäistä kertaa jouduin tällä reissullani venailemaan lentokentällä rinkkaani, sillä aiemmilla kerroilla rinkka oli heilahtanut timanttisella ajoituksella hihnalla eteeni. En jaksanut ressata, että onko rinkka kadonnut jonnekin väärään maahan, vaan väsyttyäni odotteluun suuntasin nauttimaan yltiörauhalliset lentokenttäkakat, jonka jälkeen matelin hihnalle. Ja kas kummaa – rinkka heilahti oitis näkyviin. Kai meillä molemmilla oli jo toisiamme vähän ikävä.

Kaoottinen Manila

Noudettuani rinkkani osasin aavistaa joutuvani melkoiseen kyytientarjoamismankeliin ja niinhän siinä kävi. Oli lauantaialkuilta ja ulkona pilkkopimeää. Piti olla sen verran hereillä, ettei erehtynyt hyppäämään liian hämärän näköiseen taksiin. Mulle osui kohtalaisen mukava taksikuski, mutta toisaalta tuo viisikymppinen mieskuski antoi heti kasvot filippiiniläiselle ruinaus- ja ilotyttöjentyrkyttämismentaliteetille – kinutaan tippiä tipin perään ja samalla tarjotaan naisia.

Ollessamme perillä hotellilla taksikuski kinusi vielä toista tippiä ottaen sellaisen filippiiniläisen koiranpentuilmeen näyttäen samalla valokuvia tarjolla olevista maksullisista naisista. Koko asetelma ja tilanne oli jotenkin naurettavan hölmö ja lähestyimme jo kiusallisuuden sekä farssin yhdistelmä. Sain lopulta puhuttua itseni ulos taksista ja sitten vaan hotelliin.

Hotelli oli okei. Heitin rinkan ja muut kamani huoneeseen, etsin safetyboxia sitä kuitenkaan löytämättä, tein turvallisuussuunnitelmia ja painuin Manilan lauantai-iltaan. Kaupustelukierre se vaan jatkui. Pari viikkoa sitten Sri Lankassa jokainen vastaantulija kauppasi jotain rähjäistä rihkamaa, viime viikon ajan Malesiassa kaupattiin laadukkaalta näyttävää feikkirihkamaa ja nyt kaupattiin naisia joka lähtöön.

”Strippari sun luokse heti? Mitä!?”

”Montako naista haluat ostaa illaksi?”

”Tissejä suuhun sadalla pesolla?”

”Mitä sä haluat – tummaihoista, vanhaa, kääpiötä? Kerro!”

”Rolex-kello ja kuka tahansa nainen tästä listasta 2000 pesoa!”

Ja minä poloinen olin vain menossa kahville tai korkeintaan yhdelle kaljalle. Mutta siis totta puhuakseni mulla on sellainen periaate ollut aina, että maksullisiin naisiin ja huumeisiin en koske.

Täällä Manilassa köyhyys hyökkää todella voimakkaasti esiin periaatteessa ihan kaikkialla. Jos tekee pahaa nähdä köyhiä ja huonosti voivia ihmisiä, niin Manilaan ei kannata matkustaa. Toisaalta, ei Manilaan kannata paljon muutenkaan matkustaa. En suosittele.

Lähdin ensimmäisenä iltanani Manilassa ennakkoluulottomasti haistelemaan kaupungin loputonta vilinää ja olin kahvilla yhdessä arveluttavan näköisessä ja neonväreillä kuorrutetussa paikassa. Ikkunan toisella puolella mua tuijotti muutama kerjäläinen toivoen, että jättäisin heille vähän kahvia tai joitakin pesoja. No, mä sorruin tuohon aneluun ja lähtiessäni kahvilasta ostin jättisämpylän mukaan, ja annoin sen näille kahdelle naiselle sekä yhdelle miehelle. Heidän katseensa olivat niin täynnä kiitollisuutta, että tuli kyllä superhyvä fiilis. Tottakai.

Vaikka kuinka haluaisinkin auttaa kaikkia vähempiosaisia tällä reissullani, niin mullahan olis mennyt jo ajat sitten kaikki rahat, jos jakelisin kaikille sämpylöitä tai pikkuseteleitä. Eli lähtökohtaisesti on vaan pakko olla ystävällisen tyly kerjäläisille, joita Manilassa riitti käsittämättömän paljon.

Vartijoita oli Manilassa joka paikassa. Esimerkiksi jokaisen hotellin ja kaupan ovella oli 1-3 vartijaaa, joka tottakai kieli siitä, ettei tämä mikään liian turvallinen paikka ole.

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla täytyi hieman keskittyä takseja tilatessa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että tilasin taksin joka kerta joko hotellin respan kautta taikka sitten keskusta-alueella menimme Timon kanssa jonkun ostoskeskuksen viralliselle taksipysäkille. Näissä paikoissa taksien tiedot kirjataan ylös ja tämä toimenpide vähentää esimerkiksi sieppausten, jättikusetuksien ja ryöstöjen todennäköisyyttä.

From Hahlokatu 1985 to Manila 2014

Muutimme äitini, jo edesmenneen isäni (lepää rauhassa, Olavi <3) ja isosiskoni kanssa Pohjois-Nokialle juuri rakennetulle omakotitaloalueelle vuonna 1985. Tepastelin tuolloin 3-vuotiaana pikkupoikana saman tien 100 metrin päässä sijainneeseen naapuritaloon koputtamaan ovea. Oven toisella puolella oli Timo-niminen 3-vuotias poika. Kysyin, että voitko olla? Timo sanoi, että joo.

Kesällä 2012 olin bestmanina, kun Timo ja hänen pitkäaikainen mielitiettynä Riina menivät naimisiin. Sunnuntaina 30.11. Timo heilahti pitkän lentomatkansa jälkeen Manilaan ja nautimme oitis kylmät halpiskaljat, jotka olin ostanut 7eleven-lähikaupasta. Siinä me kaksi 32-vuotiasta pohjoisnokialaisnuorukaista hörpimme kaljaa Manilan sykkeessä. Viittasimme kintaalla huora- ja huumetarjoiluille, katurikollisille, kerjäläisille ja koko maailmalle. Ystävyys on ikuista!

Ensimmäiset kuusi viikkoa reissullani oli mukana toinen parhaista kavereistani, Olli, ja nyt seuraavat kolme viikkoa matkaseuranani on toinen paras kaverini, Timo. Nice!

Olimme Manilassa kaupunginosassa nimeltä Malate, joka on kuulemma varsin pahamaineinen kaupunginosa. Enkä ihmettele yhtään, sillä olihan se meno siellä todella holtitonta. Kun astuimme hotellin pääovista ulos alkoi välittömästi tajuton karuselli. Muutama arpinaamainen äjä repi meitä mukaansa strippipaikkoihin ja samaan aikaan vino pino ladyboyta tarjosi itseään heidän parittajiensa tarkkaillessa tilanteita taustalla. Ja kun vilkaisi ihan minne tahansa, niin kerjäläiset pyysivät rahaa.

Manila oli ylivoimaisesti kuumottavin paikka, missä olen tällä maailmanympärysreissullani ollut. Pelkääminen ei ole tällaisissa paikoissa silti minkäänlainen vaihtoehto. Mun ja Timon ympärillä oli vaaroja 24/7, mutta jos vilkuilisi koko ajan sivuilleen ja katseista huokuisi pelko, niin se olisi välitön signaali pikkurikollisille.

Mulle on kertynyt vuosien saatossa kaikkien kokemusteni myötä vähän kaikilla elämän osa-alueilla ihan tajuttoman iso suojamuuri. Ja vaikka ystävystyn ihmisten kanssa helposti joka paikassa ja tulen kaikkien kanssa toimeen, niin en silti päästä juuri ketään ihan lähelleni lähes koskaan. Luulen, että siitä on apua myös tuollaisissa kuumottavissa paikoissa ja tilanteissa, jolloin pelkäämättä jättäminen on paras keino, että kaikki menee okei.

Menimme Timon kanssa yksi päivä Ayala Avenuelle haistelemaan sitä puolta Manilasta. Tilasin hotellin respan kautta taksin ja taksikuskiksemme valikoitui Bob-niminen viisikymppinen äijä, joka oli kyllä varsin kyseenalainen persoona. Hänellä oli niin monta parituskontaktia, että ihme kun taksin takapenkillä ei ollut heti naisia (tai naismiehiä).

Päätin kokeilla keskustassa jotain erilaista ruokakokemusta ja tilasin ensimmäistä kertaa ikinä mongolialaista ruokaa lounaaksi. Voin kertoa, että oli aivan törkeän hyvää. Vähän kuin hyvää kiinalaista ruokaa uniikeilla mausteilla ja tuoksuilla. Jos Suomeen palattuani mun elämä suistuu alamäkeen, niin hätävaihtoehtonani on perustaa mongolialainen ruokaravintola Nokian keskustaan.

Manilasta on päästävä pois

Teimme viikonlopun aikana Timon kanssa vähän johtopäätöksiä ja lopputuloksena oli yhteen ääneen lausuttu hokema: ”Pakko päästä pois täältä Manilasta!” Etsin meille netistä lennot ja hostellin ja joulukuun alkamisen kunniaksi lentokonematkustimme reilun tunnin verran 800 kilometriä etelään ja Palawanin saarelle, missä kohteenamme on Puerto Princesa.

Kirjoitan tätä Manila-tekstiäni täältä hotellihuoneemme terassilta Puerto Princesan keskustan laitamilta. Manilan kaoottinen meininki on vaihtunut moninkertaisesti rauhallisempaan meininkiin ja se tuntuu mukavalta. Toki täälläkin kaikki yrittävät kusettaa, mutta ainoastaan yrittävät.

Lisää tekstiä Filippiineiltä tulossa varmaankin tässä tällä viikolla.