Hua Hin, Thaimaa

Halailemassa merta @ Hua Hin Beach.

Maanantai 15.12. oli maailmanympärysreissuni tähän saakka kirkkaasti paskin päivä. Kaikki meni niin päin persettä, että oma henkinen selkärankani katkesi jo puolenpäivän korvilla, jonka jälkeen hyväksyin, että tänään ei kulje. Otinkin rauhassa kaiken vastaan ja hihittelin koko touhulle.

Matkustimme Timon kanssa maanantain aikana yhteensä 13 tuntia pakettiautolla. Matka käynnistyi aamulla Siem Reapista, Pohjois-Kambodzasta ja oli lähellä ettei koko matka edes koskaan käynnistynyt, sillä kyytimme oli myöhässä. Itse asiassa kyytimme ei olisi ikinä tullutkaan ellen olisi soitellut, että heeeeei, te ootte nyt jo 45 minuuttia myöhässä. He olivat unohtaneet meidät ja kaarsivat lopulta hakemaan yli tunnin myöhässä sovitusta aikataulusta.

Oon vaihtanut tämän reissuni aikana maita ja mantereita tiuhaan tahtiin, jonka myötä musta on väkisinkin kuoriutunut kovatasoinen tinkaaja, vänkääjä sekä pihistelijä. Hommasinkin meille aiemmin kambodzalaismarkkinoiden halvimman autokyydin ja se kyllä näkyi. Säästettiin toki kymmeniä dollareita, mutta kyseenalainen kambodzalainen kyyditys on tiukka ja hermosoluja raapiva kokemus.

Rajaylityskin oli jälleen niin järjetön farssi, että mulla katkesi tosiaan henkinen selkäranka totaalisesti, jonka seurauksena millään ei ollut mitään merkitystä enkä esimerkiksi pystynyt olemaan hihittelemättä neljännellä (4!) passintarkastuspisteellä. Katseeni vain tiedusteli virkailijoilta, että mitäjjjjumalauta?! Tällainen järjestelmällisyyteen ja edes jonkunlaiseen järkevyyteen tottunut länsimaalainen nuorimies on hyvin ihmeissään aasialaisilla raja-asemilla, sillä tuntuu, että nuo kuviot on suunnitellut joku sokea hanhi. Jos asiat voidaan tehdä päin helvettiä, niin aasialaisella rajanylityspaikalla se tehdään vieläkin surkeammin.

Vinkkinä maanteitse rajanylittämistä Aasiassa suunnitteleville voisinkin sanoa, että valmistautukaa henkisesti, että kyseinen päivä on menetetty ja ajatelkaa mukavia asioita kuten alastomia naisia ja söpöjä koiranpentuja. Illalla pitkän päivän päätteeksi sitten yksi kylmä kalja ja nukkumaan. Ja kaikki on hyvin!

Maanteitse Thaimaahan saavuttaessa saa passiinsa muuten ainoastaan 15 päivän oikeuden olla maassa. Luulin tämän päiväluvun olevan 30, mutta siis jos tulee lentokoneella Thaimaahan, niin silloin saa tuon 30 päivän viisumin. Eli mulla on edessä Visa Run -reissu Myanmarin puolelle joulukuun lopussa hakemaan uusi 15 päivän viisumi.

Toivo on hyvä asia

Saavuimme Hua Hiniin, Lounais-Thaimaahan, maanantaina yömyöhään ja painuimme saman tien nukkumaan. Tiistaiaamu olikin jo kuin uusi maailma, sillä aurinko porotti tulikuumana ja suuntasimme Hua Hin Beachille ruskettumaan. Siellä näimme jotain todella inspiroivaa.

Tuossa ylempänä suorittamani pieni ruikutus pakettiautomatkustamistamme kohtaan Aasiassa on lopulta ihan toissijaista verrattuna siihen upeuteen, mitä näimme tiistaina Hua Hin Beachilla. Tuli taas havahduttua siihen tosiasiaan, että vastoinkäymisiä tulee ja menee. Se on elämää. Olen tosi iloinen, että mun täytyi matkustaa elämäni ylivoimaisesti paskimmalla autokyydillä Lounais-Thaimaahan saakka näkemään livenä todellisen taistelijan suoritus.

Olimme nimittäin lähdössä Timon kanssa jo pois biitsiltä, kun tapahtui jotain erittäin upeaa ja inspiroivaa. Kaksi avustajaa kantoi noin 60-vuotiaan miehen hiekkabiitsille. Miehen pyörätuoli oli jätetty rappusien ylle ja siinä hän nojasi toista hoitajaa vasten, kun samalla toinen hoitaja puki miehen päälle isokokoista pelastusliiviasua.

Tuo mies oli neliraajahalvaantunut.

Koko tilanne oli vaikean ja raskaan näköistä, mutta sillä ei ollut periaatteessa yhtään mitään väliä, koska tuon halvaantuneen miehen silmistä paistoi toivo. Hän oli ilmiselvästi halunnut päästä vielä edes kerran elämässään mereen pulikoimaan ja sinne hän oli myös todellakin pääsemässä! Tuolla hetkellä hän omisti koko meren! Voin kertoa, että tuli aivan törkeän hyvä fiilis, kun tuota tilannetta hetken aikaa seurasi. Siinä oli taistelija!

Toivo on hyvä asia, ehkä yksi parhaista. Ja parhaat asiat eivät kuole koskaan!

Mukava thaimaalaiskaupunki

Hua Hin jätti itsestään oikein mukavan kokonaiskuvan. Kaupunki on eurooppalaishenkinen ja hyvinvoiva. Hua Hin Beach on kaunis ranta, joskin uiminen ei ole kaikkein turvallisin vaihtoehto, sillä meressä on salakavalia kivikkoja, johon voi kolauttaa itsensä pahastikin.

Hua Hin Beachin lähistöllä olevat rantapikkukadut ovat viihtyisiä ja kauniita. Toki siellä kuulee "Do you want massaaaaaaaaas!??" -huuteluita paikallisilta "hierojayrittäjänaisilta", mutta jos nuo eivät hetkauta, niin kaikki on jees. Tuktuk-takseja Hua Hinissä ei näkynyt paljoakaan. Kun tuossa tuli oltua aiemmin esimerkiksi Kambodzassa, niin olimme ihmeissämme, koska meille ei tarjottu kahden sekunnin välein taksikyytejä, huumeita ja ilotyttöjä.

Skoottereita vilisi ja pärisi Hua Hinissäkin ihan simona. No ei nyt mitään järjetöntä kuutta miljoonaa, kuten päristeli Ho Chi Minhissä, Vietnamissa, mutta kuitenkin. Nyrkkisääntönä oli hyvä muistaa aina - missä tahansa ikinä liikkuikin - katsoa ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Sitten ylös ja sitten alas. Sitten vielä kaikkialle ja odottaa, että jostain ovelasta kulmasta kurvaa päin helvettiä ylinopeutta kaasutteleva skootteri. Ja sitten oli semihyvä jatkaa matkaa.

Kaupungissa oli varsin paljon mahdollisuuksia tehdä erilaisia aktiviteetteja varjoliitelystä temppelikierroksiin. Jätimme kaikki turistikierrokset pois kalenteristamme ja hengailimme vain. Kävimme yhdellä temppelillä ihmettelemässä pyhiä kauneuksia ja se siitä sitten. Hotellimme vieressä sijaitsi sympaattinen katukuppila, jota piti mukava pariskunta. Vierailimme tuossa paikassa jokaisena neljänä Hua Hin -päivänämme nauttimassa 40 bahtin eli yhden euron arvoisen maittavan ruuan.

Jos Hua Hin olisi Suomessa joku kaupunki, olisi se ehkäpä Pori. Keskisuuri merikaupunki, hölmöllä ääntämispolitiikalla kommunikoivia ihmisiä ja pölyiset kadut. Kaiken kaikkiaan silti harmiton pitäjä.

Kolmen vesikriisin veteraani omaa persettään käskyttämässä

Tässä maailmanympärysreissuni aikana olen syönyt erilaisissa ja hyvinkin alkeellisissa katukeittiöissä, sillä niistä saa halvinta ja parasta ruokaa. Katukeittiössä tapaa paikallisia ihmisiä ja kuulee paikallisia urbaanilegendoja. Olen juonut raanavettä Sri Lankaa ja Kambodzaa lukuun ottamatta jokaisessa vierailemassani maassa, luottanut intuitioihini ja sen myötä luottanut ihmisiin, heittäytynyt alttiiksi uusille kokemuksille ja elänyt jokaisessa maassa kuin paikalliset konsanaan.

Jokaista asiaa, ihmistä ja ruokamyrtkytyspotentiaalia ei voi millään varoa. Jos täällä koko ajan varoo taikka pelkää juttuja, niin koko reissun pohja katoaa ja kaikki se erilaisten maiden aitous sekä upeus ovat poissa.

Pari iltaa sitten mulla oli silti vähäsen tukalat oltavat ja kävin kahteen otteeseen ruikulikakalla. Vatsaani kiersi. Oliko syynä sitten filippiiniläinen krokotiilipasta, vietnamilainen vesijohtovesi vai kenties Kambodzassa nauttimani grillattu hämähäkki? Mene ja tiedä, mutta jotain oli tehtävä asian parantamiseksi.

Siinä pyntyllä istuessani tuli puntaroitua syntyjä syviä ja kävinkin itseni kanssa varsin tiukkasävyisen keskustelun: ”Olen nokialainen, enkä tullut tänne maailmalle mitään ripulia harjoittamaan!” ”Nyt loppuu tuollainen paskantaminen ja nauti maailmasta, poika!”

Astelin ulos vessasta täynnä määrätietoisuutta, menin hotellihuoneeni sängylle makaamaan selälleen ja sanoin itselleni ääneen: ”Minä makoilen tässä nyt ihan rauhassa puoli tuntia ja sen aikana tämä orastava ripuli saa luvan loppua. Stop! Me nokialaiset olemme ripulimme jo kärsineet ja olemme vahvempia kuin koskaan!"

Ja mitä tapahtuikaan! Nousin puolen tunnin päästä ylös sängystä, vatsani sekavuus oli pelkkä muisto vain, olin täynnä energiaa, hihittelin ilahtuneena ja julistin rakkauttani synnyinkaupunkiini Nokiaan. Rakastakaa juurianne!

Nokia, täst tykkää näkevä ja sokia! Terkut kotihuudeille!

Menetin sushineitsyyteni

Oon ollut pian kolme kuukautta reissussa ja tässä on käynnissä 20. maa. En ole silti törmännyt juuri lainkaan suomalaisiin ihmisiin ja se on tuntunut oikeastaan todella hyvältä. Yksi painava syy, miksi lähdin tälle reissulle, oli juuri pienen etäisyyden ottaminen Suomeen ja täysin omillaan selviytyminen.

Hua Hin oli ensimmäinen paikka, missä suomalaisuus näkyi oikein kunnolla, sillä esimerkiksi todella monien ravintoloiden ja pubien menuissa oli suomalainen ruokalista. Mittatilauspukuvuokraamoissa olivat myös hinnat ja infot selkeällä suomen kielellä. Katukuvassakin näkyi suomalaisia kohtalaisen paljon.

7eleven-ruokakauppoja on Thaimaassa käsittämättömän paljon! Esimerkiksi meidän hotellin vieressä oli yksi ja yhteensä taisin bongata ehkäpä noin 30 kappaletta 7eleven-kauppoja Hua Hinissä. Sieltä sai halpaa kahvia mukaan ja henkilökunta oli aina iloista. Yhtä asiaa me ei silti tajuttu sitten millään. Thaimaassa on ihan okei n*ssia vaikka alaikäisiä vuohia, mutta alkoholia ei saa myydä kaupassa iltapäivisin kello 14-17. Paitsi jos ostaa yli 24 kaljaa kerralla. Mitä jjjjjjjjumalauta?!?!

Thaimaalaiset tykkäävät muuten kuninkaastaan todella paljon. 87-vuotias kuningas Bhumibol Adulyadej on ollut vallassa jo vuodesta 1946 lähtien eli melkoinen johtajuuskausi miehellä menossa. Lähes jokaisessa nurkassa on kuvia ja ylistyslauseita kuninkaasta ja valtavan kokoisia hyperjulisteita näkyy myös paljon. 

Menetin Hua Hinissä myös sushineitsyyteni. Mulle oli vuosikymmenien aikana kehittynyt jostain syystä isokokoinen sushikammo, mutta kuin tilauksesta Radio Cityn moottoriturpa Juha Valviolta tuli vakuuttava sushipaikkaehdotus Hua Hinin laitamille, joten pakkohan se oli mennä katsastamaan. Ja kyllä, sushikärpänen puraisi mua ja aion Suomeen palattuani ehdottomasti aloittaa tutustuminen tuohon ruokakulttuuriin.

Sushia syödessä meillä ei ollut muuten käytössä mitään haarukoita tai lusikoita, vaan ainoastaan puikot. Hah hah, no niillä syöminenhän oli ihan fiasko. Puikoilla aterioiminen on vähän sama kuin yrittäisi avata ihanan naisen rintsikoita - lähtökohtaisesti kivaa ja jännittävää, mutta eihän siitä ikinä mitään tuu.

Pakettiautolla Bangkokiin

Perjantaiaamuna 19.12. oli taas kerran pakkausten ja hyvästien aika. Hua Hin sai jäädä taakse ja lähdimme takaisin kohti pääkaupunki Bangkokia. Olin psyykannut aamulla itseäni sellaiseen olotilaan, että Aasia + matkustaminen autolla on katastrofikombinaatio, joten Petteri hei, tänään menee kaikki päin persettä!

Tästäkin huolimatta heti aamulla pystyimme Timona kanssa olemaan äimäkäkisöityneitä siihen tosiasiaan, että miten aasialaisen ja eurooppalaisen ihmisen hyperhelppo kommunikaatiotilanne voikaan mennä niin pieleen. Kysyimme toisiltamme kovaan ääneen, että onko toi kuski kuuro, puupää vai saapas? Lähdimme nimittäin hotellimme pihasta kohti keskustassa sijainnutta kohdetta, mistä sitten lähtisimme pakettiautolla Bangkokiin. Sanoin kuskille todella yksinkertaistetut ajo-ohjeet, näytin kartasta sijainnin ja tiedustelin vielä, että do you know the place?

No, ensimmäinen risteys sitten koitti ja lähdimme heti 15 minuuttia väärään suuntaan, kunnes lopulta olimme kuskin mielestä perillä. Joka puolella pelkkää metsää. Näytin kartasta uudelleen kohteen ja 20 minuutin päästä olimme perillä määränpään kohdalla - vain ajaaksemme tuon paikan ohi. Sain sitten tovia myöhemmin viittoiltua, että pysähdy nyt jumalauta! Sitten kävelimme Timon kanssa vartin ja olimmekin jo odottelemassa pakua.

Saavuimme perjantai-iltapäivällä tänne Bangkokiin ja onhan tämä melkoinen kaaos koko paikka.

Vähän Tamperetta isommalla alueella asuu herranjestas kaksi kertaa Suomen asukasluvun verran ihmisiä. Täällä on joka paikassa ihmisiä, autoja, skoottereita, ladyboyta, kojuja, saastetta ja kaikkea. 

Onneksi täältä pääsee nopeasti pois. Timo lentää lauantaina takaisin Suomeen ja mä lennän sunnuntaina Chiang Maihin, Pohjois-Thaimaahan. Hyvää joulun odottamista kaikille!