maanantai 24. marraskuuta 2014

Hikkaduwa, Sri Lanka


Lähdimme keskiviikkopuolipäivän krouvin korvilla 19.11. Negombosta kohti Hikkaduwaa. Saapuessani Sri Lankaan pari päivää aiemmin olin ”ystävystynyt” ja vaihtanut puhelinnumeroita paikallisen taksifirmapomo Shanan kanssa. Hän oli hoitanut hieman pakettiautoa muistuttaneen ja rikkinäiseltä peltineliöltä näyttäneen ”taksin” hakemaan mut ja ystävättäreni Jennan Negombon sivukujilla sijainneesta hotellistamme.

Taksi saapui ajallaan ja hinta oli sovittuna tekstiviestikeskustelun jälkeen. Matka Hikkaduwaan alkoi pääkaupunki Colombon läpiajolla ja keskustan välittömässä läheisyydessä oli sellaista slummia, etten ole koskaan nähnyt metrien päästä tuollaista köyhyyttä. Se tuli myös selväksi, että Sri Lankassakin on näköjään tietulleja ja ensimmäiseen tietulliin saapuessamme kuskimme pyysi multa 500 rupiaa, joka on joku kolme euroa. Ajattelin, että okei, tää vähennetään sitten tästä taksihinnasta.

Yli kolmen tunnin ajomatkan päätteeksi olimme Hikkaduwan totaalisen kaaosmaisella keskusta-alueella ja ilahduttavasti katukuvassa näkyi kosolti myös eurooppalaisia. Negombossa nimittäin heitä näkyi kaksi tai kolme. Ja niinhän siinä aika odotetusti kävi, että ajauduin kuskin kanssa väittelyyn taksihinnasta, sillä tietullimaksut pitikin yhtäkkiä maksaa bonuksena jo sovitun hinnan päälle. Taksikuski oli toki vaan välikappaleena riidassa ja hän olikin aidon viattomana ja nöyristelevänä pyytämässä rahaa.

Hänen pomonsa, Shana, oli ahne syypää. Mun ja Shanan noin kaksi vuorokautta kestänyt ystävyyssuhde tuli luonnollisesti päätökseensä, kun lähetin hänelle tulikivenkatkuisen tekstiviestin kertoen myös, että ahneudellaan ja valehtelullaan hän samalla torppasi meidän jatkokyyditysmahdollisuudet pois ja tokaisin, että me kaksi emme ole enää ikinä yhteyksissä.

Aloin hiljalleen tottua tähän srilankalaiseen tyyliin, missä vaihdetaan puhelinnumerot ja tehdään mitä erisummallisimpia diilejä. Samaan aikaan sytyin tuosta asetelmasta, sillä olin jo päässyt tyrmistyttävän kovaan tinkausbuustiin ja nyt kiihkeänä harrastuksenani oli lähteä mukaan myös kusetustouhuihin.

Sri Lankassa on kaupustelijoita ihan kaikkialla. Tuntui, että jokainen ihminen yrittää kaupata jotain. Oli se sitten tuktuk-kyyti, silkkihuivi, kookos, veistelty puuhevonen, koru, elävä vuohi, grillattu nänni... You name it! Jossain kohtaa väsyin tuohon kaupitteluäärettömyyteen niin syvästi, että pohdin tosissaan vastaiskukeinoja. Onnekseni muistin parin vuoden takaisen Roadtrip-matkani Italiassa, milloin keksin oivan keinon murtaa kaupittelijat. Ja se keino on taistella heitä vastaan heidän omilla aseillaan eli kaupittelulla.

Ryhdyinkin kauppaamaan jokaiselle kaupittelijalle lippalakkiani törkeällä ylihinnalla ja kehuin tuota lippistäni (jota en todellakaan olis myynyt, vaikka joku olis halunnut ostaa) kaikilla mahdollisilla superlatiiveilla. Niin siinä vaan kävi, että joka kerta hämmentynyt kauppias vetäytyi tilanteesta uuden turistin kimppuun.

Ammattivalokuvaajana toimiva Jenna kuvasi noita tilanteita ja hän aikoo tehdä niistä kuvasarjajutun. Tuo saattaa muuten olla ihan oikeasti hyvä ohjevinkkisetti muillekin maailmalla matkaaville junteille.

Sri Lankan Kimi Räikkönen

Yksi päivä biitsillä vastaamme käveli elämysmatkajärjestäjä Lional, joka kutsui itseään Lasseksi. Mies puhui myös hämmästyttävän okei-henkistä suomea, sillä hän oli ollut kolme kuukautta Porvoossa parikymmentä vuotta sitten. Hän onnistui ympäripuhumaan meidät turistikierrosmatkalle. Itsehän lähtökohtaisesti olen jyrkkä ei -mentaliteettimaisella otteella kaikenlaisia turistirahastuskeikkoja vastaan, mutta pieni mahdollisuus nähdä sinivalas livenä otti niskalenkin.

Lähtö Hikkaduwasta kohti Sri Lankan eteläisimmässä kärjessä sijaitsevaa Mataran kaupunkia käynnistyi jo ennen kuin moni tuktuk-kuski oli ehtinyt suorittaa aamurukouksensa pelkkä puuvillamieshame päällään, sillä kello oli vasta puoli kuusi. Itse myöhästyin muutaman minuutin, sillä halusin hetken olla kuin Kimi Räikkönen. Nyt joku saattaa puntaroida, että mitenkäs ihmeessä ja kummassa Kimi Räikkönen liittyy tuon miesrusakon aamukuvioon Sri Lankassa marraskuussa? No ei tarvi reijota tässä, vaan antakaa mun nyt kertoa, niin ei tarvitse tässä käydä jaakobin virtuaalipainia itseni kanssa!

Siitä on jo vuosikausia aikaa, kun formulalegenda Michael Schumacherille luovutettiin arvostettu F1-kunniapalkinto. Kaikki kuskit, katsojat ja koko maailma seurasi palkinnonjakoa, mutta yksi mies puuttui. Kimi puuttui. Hieman myöhemmin Kimiltä kysyttiin suorassa lähetyksessä, että missä sä oikein olit tuon seremonian aikana?

”I was having a shit!”, vastasi Kimi ja lähti meneen.

Meillä oli siis puolikuudelta aamulla lähtö seikkailukierrokselle ja mä myöhästyin muutaman minuutin ja toivoin, että Lional kysyy multa myöhästymisen syytä. Ja hän kysyi! Mä suorastaan kihisin innostuksesta, kun pääsin vastaamaan: ”I was having a shit!”.

Me kaikki nauroimme kuin pienet viattomat pulut, jonka jälkeen hyppäsimme pakettiautoon ja kohti Mataraa

Sinivalaita, delfiinejä ja kilpikonnia

Hotellimme läheisyydessä olevalla biitsillä oli myös yksi mahtava kärjenkulma, jonne ajautui aina muutama jättikokoinen kilpikonna. Tartuin mahdollisuuteen ruokkia noita upeita konnia ja syötinkin yhdelle mukavalle kilpikonnalle merirehuja. Samaan aikaan vieressäni oli kaksi japanilaisturistia, jotka seurasivat tilannetta jännittyneitä. Kerroin kilpikonnalle nimeni ja sanoin, että mut saa lisätä Facebook-kaveriksi, mutta ainakaan vielä ei ole tullut kaveripyyntöä.

No mutta eteenpäin. Perjantai 21. marraskuuta oli arkipäivänä kaiken kaikkiaan kuin nettipornon katseleminen kirjastossa – erittäin ristiriitainen kokonaisuus.

Ajoimme hotelliltamme reilun tunnin Sri Lankan eteläiseen kärkeen, Mataraam, missä meitä odotti semiepävarman näköinen kaksikerroksen pieni laiva taikka iso vene. Tuo venelaiva oli täynnä eurooppalaisia ja tiuskin itselleni, että tässä sitä nyt ollaan – kaikki Sri Lankassa olevat lautanaamaeurooppalaiset on tungettu samaan paattiin rahastettaviksi. Voi pirskatti!

Olimme kohtalaisen varmoja, ettei siellä Intian valtamerellä mitään valaita näy. Kahden tunnin aallokoissa ajelehtimisen jälkeen mulla meinasi olla jo orastavan oksettava olo, kunnes tapahtui jotain aivan ihanaa – kaksi sinivalasta näkyi 100-200 metrin päässä! Ne ovat kyllä niin valtavia ja uljaita könsikkäitä, että niiden rinnalla joku reittibussi Parkanosta Kurun kautta Tampereen keskustorille näyttää pieneltä rusinalta!

Hihittelin innostuksesta kuin pääsiäismämmistään joulumantelin löytänyt lempääläläinen lestadiolaisjuntti, sillä niin absurdin outo ja epätodellinen olo siinä oli.

Ja lisää merisilmäkarkkia oli tulossa, sillä yhtäkkiä laivamme läheisyyteen hyppi satoja äärettömän onnellisilta näyttäneitä delfiinejä, joita seuratessa koko maailmani pysähtyi. Jos teknologia tästä kehittyy, kaikki menee hienosti ja mulle annetaan joskus mahdollisuus päättää, että mikä mä haluan olla seuraavassa elämässä, niin ehkä noin 88-prosenttisella todennäköisyydellä sanon delfiini.

Vielä noiden uskomattoman kauniiden delfiini-ihanuuksien jälkeen näimme yhden sinivalaan, jonka jälkeen suhautimme puolitoista tuntia avomereltä takaisin satamaan.

Kaikkien aikojen srilankalaispaluumatkafiasko

Jos oli sinivalaiden ja delfiinien näkeminen ainutlaatuisen upeaa, niin paluumatka olikin sitten sellainen farssi, että sen rinnalla esimerkiksi Martina Aitolehden ura laulajana kuulostaa järkevältä.

Lional noukki meidän porukan kyytiinsä ja lähdimme kohti hotellia, mutta ennen hotellille pääsyä edessämme oli kolme lisäturistikierrosta, minne emme olisi lähtökohtaisesti edes halunneet mennä, mutta ne kuuluivat kokonaismaksuun. Heti alkuun Lional kaivoi repustaan ison paketin, missä oli kuivia paahtoleipiä. Hän tuputti niitä meille niin määrätietoisesti, että pakkohan se oli kohteliaana syödä niitä.

Lional ylpeänä kertoi, että hänen vaimonsa oli tehnyt nämä leivät. Siis kuiva paahtoleipä, jonka päällä voita ja vähän hiekkaa. Lopuksi toinen paahtoleipä päälle. En tiedä mistä sitä hiekkaa sinne oli tippunut, mutta hampaisiin sattui noita leipiä syödessä. Itse asiassa ne olivat niin ennenkokemattoman kehnoja leipiä, että ihan vain v*ttuillakseni itselleni söin neljä kappaletta kahden leivän settejä. Ja niissä oli oikeasti hiekkaa välissä. Seuraavana aamuna kakkasinkin sitten hiekkakakun, joten eipä siinä.

Hämmentävän paskat leivät olivat vasta alkusoittoa, sillä yhtäkkiä olimme keskellä viidakkoa sijainneessa yrttipuutarhahierontapaikassa. Olin sanonut moneen otteeseen, että meillä ei ole ylimääräistä rahaa ja maksamme vain sen hinnan, mikä sovittiin eikä rupiaakaan enempää. Yrittiesittelykierros oli jo itsessään fiasko, jonka jälkeen olimme hierontahuoneessa.

Sanoin ennen hierontaa: ”So this is free?”
Mulle vastattiin: ”Yes, it's free and it takes 20 minutes.”
Ja seinässä luki isolla: FREE MASSAGE

En olisi edes halunnut koko hierontaan, mutta jälleen kohteliaisuuspäissäni se sopi mulle. Mua hieroi sellainen mies, jonka kädet olivat niin kuivat, että mulla tuli poskipäihin naarmuja. Hieronta kesti 20 minuutin sijaan onneksi ehkä jotain 8 minuuttia ja se oli niin huono hieronta, että mua melkein nauratti. Heti hieronnan jälkeen yrttejä esitellyt mies tuli hyökkäävästi mua kohti ja sanoi, että se maksaa sitten 10 dollaria.

Siinä kohtaa mulla hajos paketti ihan täysin ja suivaannuin. Mä hermostun todella harvoin, mutta nyt olin niin pettynyt tuohon kusetukseen. Ajattelin, ettö ihan sama, vaikka meidät siepattais ja tässä tulis joku uusi Jolon panttivangit -tilanne, mutta en varmasti suostu tähän rahastukseen.

Kerroin Lionalille tilanteen ja samalla sanoin, että aja meidät suoraan hotellille ja että emme ole menossa enää kahteen muuhun kierrospaikkaan. Paluumatkalla hotellille Lional soitti sitten tuon yrittihierontapaikan omistajalle, joka puolestaan halusi puhua mun kanssa tapauksesta. Annoin palaa kaikki kritiikkini ja hän tiuski alkuun mulle takaisin, mutta pyyteli lopuksi jo anteeksi.

Kesken tämän vauhdikkaan reklamaatiopuhelinkeskustelun poliisi pysäytti meidän pakettiauton ja kuski sai sakot liian vaarallisesta ajotyylistä. Siis mitäjjjumallauta täällä tapahtuu!? Maassa, missä kahden kaistan ajoteillä viisi autoa vetelee ylinopeutta rinnakkain, kulkukoirat ovat paskalla keskellä teitä, lehmät ja vuohet vaeltelevat seassa, shamaanit lausuvat loitsujaan ja ihmiset koikkelehtivat kaiken keskellä, niin sitten sulle annetaan sakot. Tuntui niin hölmöltä, että morjens.

Sitten olimmekin hotellilta, tekohymyilimme Lionalin kanssa toisillemme, maksoin täsmälleen vaaditun summan enkä yhtään enempää ja tiemme erkanivat. Nuo tiet eivät kohtaa enää koskaan.

Jos mä tässä nyt pilkon palasiksi tuon yltiötapahtumarikkaan päivän, niin kyllä tässä silti kirkkaasti plussan puolelle jäädään. Intian valtameri, sinivalaat ja delfiinit ovat sellainen kolmikko, joka pärjäis vaikka Euroviisuissa. Nyt kun tässä jankuttelen taas itseni kanssa, niin miten ihmeessä joku srilankalainen sinivalas vois ikinä olla mukana Euroviisuissa? Ensinnäkin, minkä maan edustajana ja millä biisillä? Kysyn vaan.

Muitakin suomalaisia Hikkaduwassa

Hikkaduwan keskusta-alue oli kyllä kaaos. Yhden pääkadun varrella on valtaosa kaikista hotelleista, ruokapaikoista, kojuista ja liikenteestä. Ihmisillä ei ollut minkäänlaista tolkkua missään ja kaikki ajelivat täysillä sinne ja tänne ja tonne. Esitin itselleni joka kerta sen kysymyksen, että miten ihmeessä nää ei ajele kolareita silti lainkaan?

Kulkukoiria vaelteli kaduilla aivan käsittämättömän paljon ja meillä lähti hommat hieman lapasesta, sillä mulla on täällä maailmalla koko ajan karmea ikävä koirapoikaani Seppoa, joten ruokin kaikenlaisia koiria jatkuvasti. Valokuvausholisti Jenna puolestaan vietti noin puolet lomastaan kuvailemalla koiria arviolta tuhannestakolmestasadasta eri kuvakulmasta.

Olin sunnuntai-iltapäivällä 23.11. biitsikävelyllä, kuuntelin mp3-soittimestani Nightwishiä täpöillä ja fiilistellen katselin merta. Samalla vilkaisin muuten vaan vasemmalla olleita terasseja kohtaan, kun noteerasin, että mulle viittoillaan. Laitoin mp3-soittimen pois päältä ja katselin pöllämystyneenä terassille, kunnes kuului sanat: ”Ootko sä Suomesta?” No olinhan mä Suomesta!

Terassilla istui kolme suomalaista, keski-ikäinen Mika ja kaksi 22-vuotiasta plikkaa. Rupattelin siinä tovin heidän kanssaan, jonka jälkeen lähdin etsimään Jennan biitsialueelta ja hakemaan myös hotellihuoneesta rahaa pariin kaljaan. Juttelimme suomea pari kolme tuntia, joimme parit kylmät paikalliskaljat, nauroimme elämän ihmeellisyyksille ja nautimme oloistamme. Tuo Mika kertoi myös pari tarinaa srilankalaisesta meiningistä.

Mikalla on omakotitalo Hikkaduwassa ja tällä hetkellä hän on keskellä raastavan ärsyttävää oikeustaistoa oman talonsa puolesta. Hän kertoi, että Sri Lankassa on sellainen tajuttoman absurdi käytäntö, että jos vaikka murtaudut toisen ihmisen asuntoon, eikä kukaan puutu tuohon asiaan 60 päivään, niin asunnon omistajuus siirtyy murtautujalle. Eijjumalauta!

No, Mika oli ollut pari vuotta sitten Suomessa vähän pitempään, kunnes oli saanut Sri Lankan päästä puheluita, että hei sun asunnossa on joku äijä asunut jo kohta kaksi kuukautta, joten kannattais muuten tulla nopeasti paikalle tai menetät kotis. Mika olikin lähtenyt kiireen vilkkaa kohti Sri Lankaa ja ilmeisesti ehtinyt just ja just ajoissa kotiinsa, mutta murtautuja on edelleen sitä mieltä, että se on nyt hänen koti.

Tuo murtautuja ei ollut ilmestynyt viimekertaiseen oikeudenkäyntiin, jonka vuoksi hän sai 3000 rupeen sakot eli sellainen 20 euron mätkyt. Jos hän ei uskalla saapua seuraavaankaan oikeudenkäyntiin, niin sakot nousevat viisinkertaisiksi. Ja nuo ovat Sri Lankassa isoja summia, sillä keskipalkka on 15 000 rupeeta kuukaudessa eli noin 100 euroa.

Menimme vielä sunnuntaialkuiltana syömään parhaat ateriat, mitä Sri Lankassa olemme vetäneet. Jenna oli tsättäillyt virtuaaliteitse Patrick-nimisen könsikkään kanssa, joka oli vinkannut Spaghetti & Co. -nimisestä ravintolasta ja morjensta, kun siellä oli laadukasta pizzaa ja pastaa. Jos koskaan kukaan aikoo matkustaa Hikkaduwaan, niin tuo ravintola on ehdoton.

Kohti Malesiaa

Kirjoitan tätä nyt tässä Hikkaduwassa. On maanantaiaamupäivä 24.11. ja muutaman tunnin päästä ”taksi” tulee hakemaan meitä. Olimme viime viikolla Negombossa ja ystävystyin hottelinomistaja Malrajin kanssa, joka on hoitanut kuskin noutamaan meidät Negomboon ja pääsemme Malrajin hotelliin hengailemaan sekä uima-altailemaan odotellessamme lentokentälle menoa.

Alunperin meillä oli tarkoitus mennä maanantain ajaksi pyörimään pääkaupunki Colombon keskustaan, mutta juuri tuo Mika sanoi määrätietoisesti, että ”Älkää nyt jumalauta sinne menkö, se on käsittämätön kaaos!” Tässä on tullut aistittua ja nähtyä Sri Lankassa jo ihan kylliksi tätä sekamelskaa, joten pääkaupunki jäänee näkemättä.

Kokonaisuudessaan Sri Lanka on jättänyt itsestään ristiriitaisen kuvan. Joka paikassa juonitaan ja manipuloidaan ja samaan aikaan köyhyys pursuaa silmien eteen kaikkialla. Hikkaduwa oli kuitenkin sympaattinen ja kiva paikka.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä on vuorossa sitten lento Colombon lentokentältä Malesian pääkaupunki Kuala Lumpuriin, joten sieltä sitten varmaan tulossa lisää teksti- ja kuvamateriaalia. Mukavaa alkuviikkoa Suomeen + heipparallaa!

Tsunamin raunioilla oleminen veti hiljaiseksi. Raporttini + kuvat löytyvät TÄSTÄ.

Mä, kaksi japanilaisturistia ja jättikilpikonna.
Hotellin aulassa kelvolliset näkymät.

Hotellin parveke ja henkilökohtainen kahvimukini.


Yksi päivää nuori kilpikonna.

Ruokin kulkukoiria päivät pitkät.

Sytytin kynttilän isäni muistolle 20.11.


Sinivalaan pyrstö siellä viuhuu.









Iloisia delfiinejä.


Hikkaduwan kaoottinen keskusta.

Lehmä siellä tietä ylittämässä.





2 kommenttia:

  1. Minne päin malesiaa oot tulossa ja kuinka pitkään viivyt?

    VastaaPoista
  2. Moro! Tänään tiistaiaamutuimana saavuin Kuala Lumpuriin ja lauantaina aamupäivällä matka jatkuu Filippiineille. Asutko itse täällä huudeilla?

    VastaaPoista