Tsunamin raunioilla

Saavuimme Negombosta Hikkaduwaan keskiviikkona 19.11. En olisi voinut aavistaakaan, minkälaiseen tunnemyrskymankeliin olin oitis ajautumassa.

Nimittäin astuttuani Hikkaduwan keskustan pääkadun varressa sijainneen hotellimme parvekeosastolle mulla meni välittömästi kylmänväreet erittäin ruskettuneilla ja värimaailmaltaan peräti piirun verran srilankalaistyyppisillä pohjoisnokialaiskäsivarsillani. Näkymä oli täysin samanlainen kuin eräässä todella paljon katsellussa Youtube-linkissä, joka pyöri netissä vuoden 2004 tsunamin jälkeen. Tuntui, että tuo video oli kuvattu täsmälleen samalta parvekkeelta lähes täsmälleen kymmenen vuotta sitten.

50 000 srilankalaista kuoli tapaninpäivän 2004 surullisenkuuluisassa tsunamissa. Isoja hyökyaaltoja tuli kolme kappaletta. Toinen jättiaalto oli tappavin, sillä tuo aalto oli yli kymmenen metriä korkea ja se tuhosi periaatteessa aivan kaiken. Ihmiset, rakennukset ja kaikki olivat mennyttä. 

Tsunamikatastrofin keskellä ihmiset juoksivat kohti sisämaata ja iso määrä ihmisiä ryntäsi pysähtyneenä olleeseen junaan, joka oli lopulta sekin voimaton kakkoshyökyaallon rinnalla. Kaikki junassa olleet 1500 junalipun maksanutta sekä lukematon määrä sinne paniikissa juosseita ihmistä kuolivat.

Esimerkiksi täällä Hikkaduwassa ei käynyt seuraavaan viiteen vuoteen lainkaan turisteja.

Viime vuosien aikana tänne on alkanut virrata jälleen eurooppalaisia, ja erityisesti surffailusta kiinnostuneille Hikkaduwa on kertakaikkisen loistava aaltojenrakastelupaikka. Itsekin olisin yhtä paljon kuin aivan s**tanallisen kiinnostunut surffauksesta, mutta monen itseni kanssa vääntämän painiottelun jälkeen olen pysynyt kaukana, sillä oikea polveni eturistiside on tosiaan leikattu kaksi kertaa, enkä halua ottaa turhia riskejä saatikka vetää enää ainuttakaan vuoden mittaista kivuliasta kuntoutusjaksoa.

Tsunami on edelleen läsnä hikkaduwalaisessa katukuvassa, sillä niin keskustassa kuin sivukujillakin on kosolti tuhoutuneita rakennuksia, joille ei ole tehty katastrofin jälkeen yhtään mitään. Menimme perjantaina tuktuk-kyydillä Hikkaduwan Tsunami-museeon, minne oli kerätty suuria määrä kuvia sekä kirjoituksia tapaninpäivän 2004 tsunamista.

Museossa käynti veti hiljaiseksi

Itse olen seurannut varsin paljon kaikkea uutisointia sekä dokumenttejä liittyen tuohon luonnonkatastrofiin, mutta nyt kun yhtäkkiä olin tapahtumapaikalla katsomassa noita kuvia ja kirjoituksia, niin tuli erittäin pysähtynyt olo. Tuli erittäin surullinen olo.

Museossa vallitsi ääretön hiljaisuus, sillä kuvia katsellessa ja tekstejä lukiessa ei yksinkertaisesti ollut sanoja, joita olisi voinut sanoa. Pari kertaa piti itsekin keskittyä ihan tosissaan, ettei mun paketti hajoa täysin ja purskahda itkuun.

Samalla tuli rupateltua paikallisten kanssa, joista jokainen oli menettänyt tsunamissa perheenjäseniään ja/tai ystäviään. Tässä alla on kuvia ja kuvatekstejä, jotka otin tuolta museosta. Vetää aika hiljaiseksi.