Miami, USA

Miami Beach.

Kahden viikon laivareissumme Barcelonasta Atlantin yli Miamiin tuli päätökseensä sunnuntaiaamuna 9.11. Olomme oli haikea, sillä elämä merellä oli mahtavaa aikaa. Toki samaan aikaan oli hieno fiilis päästä jenkkeihin aistimaan tämän supermaan tunnelmaa.

Norwegian Epicillä oli noin 4000 laivamatkustajaa ja me kolme olimme ensimmäiset, jotka pääsivät pois laivasta. Ei ruuhkia, ei jonottamista, ei mitään. Suora kävely tyhjien tarkastuspisteiden läpi taksiin. Halusimme nimittäin kantaa omat rinkkamme ja laukkumme suoraan hytistä satamaan ilman mitään välikäsiä ja parin pienen oivallisen infopistekeskustelun sekä laivakikan myötä pääsimme ulos laivasta juuri ennen yleistä alkamisaikaa ja vältimme ihanasti kaikki ahdistavat turistimassaruuhkat. Nice!

Olimme viisi yötä Miamissa legendaarisen South Beachin läheisyydessä sijainneessa hostellissa. Hostelli oli viihtyisä ja etenkin takapihalla sijainnut uima-allas sekä oleskelutila olivat kertakaikkisen mukavia elementtejä. Jos tässä nyt joku miamilainen gangsteri tulisi ase ohimolla tiedustelemaan hostellimme miinuspuolia, niin vastaisin oitis, että viemäri- ja tuuletinongelmat.

Nimittäin tuuletin puhalsi ajoittain niin viileää ilmaa, että yksikin yö heräsin esittämään itselleni sen kysymyksen: olenko puolialastomana virumassa pakkasessa vai olenko kenties pingviini? Lavuaarin kanssa oli myös kosolti ongelmia, sillä se meni jatkuvasti tukkoon. Toisaalta, ketä kiinnostaa meidän miamilaiset lavuaariongelmat? Jätän siis lavuaarikirjoitukset tähän.

Ensimmäinen päivä laivan jälkeen oli kokonaisuudessaan semivaltava kulttuurishokki koska enää meillä ei ollut täydellistä ruokaa tarjolla ilmaiseksi koko ajan eikä meillä ollut enää myöskään totaalista ylläpitoa 24/7. Ikävöimme myös laivamme loistavaa philippiiniläishyttivastaava Gregiä.

Pinnallista

Meidän kokemuksiemme mukaan miamilaiset ihmiset olivat kahdella adjektiivilla kuvailtuna ilkeitä sekä töykeitä. Ensinnäkin, varsinkaan Miami Beachilla ei ole helppoa kommunikoida englanniksi, sillä latinoiden valloittamassa kaupungissa pääkieli on espanja. Meitä varoiteltiinkin jo laivalla, että miamilaiset ihmiset ovat tylyjä. Saimme myös laivavaroitteluja, että kolme valkoista suomalaismiestä voi olla vaikeuksissa Miamissa, eikä etenkään iltaisin kannata kulkea keskustassa.

Emme suinkaan lähteneet pelkäämään mitään, sillä jos tänne maailmalle lähtee pelkäämään, niin kyllähän sen pelkäämisen aistii ja sitten vasta pulassa ollaankin. Päätimmekin oitis perustaa oman katujengimme, tosin unohdimme antaa nimen hyvämaineiselle katutiimillemme. Heiluimme iltaisin kaupungilla kuin mitkä tahansa paikalliset kovanaamat ja esimerkiksi itse sovittelin tosissani omaa nimeäni uuteen uskoon – Pedro Poukkalés!

Paikalliset asiakaspalvelijat näyttivät monesti siltä kuin olisivat tunkeneet elävän mehiläisen omaan perseeseensä – mutrunaamaisilta, hölmön epäkohteliailta ja ahdistuneilta. Älyttömin esimerkki oli eräässä keskustan ruokakaupassa kertoessani yhtä asiaa Ollille suomeksi. Meidän ikäinen kauppatäti saapui viereeni ja loi sellaisen katseen, että jos hänen vihaiset silmänsä olisivat olleet aseita, niin olisin lennellyt pieninä nokialaispalasina vasten kokisjääkaappien ovia.

Löysimme toki monia oikein ystävällisiäkin asiakaspalvelijoita, mutta kokonaisuudessaan saimme kyllä yllättävän tylyä kohtelua. Toisaalta, aiemmin niin monessa maassa vastaamme on tullut ainutlaatuisen hyviä ihmisiä, niin kerrankos sitä on ultimaattisten v*ttuilujen kohteena viikon.

Poikkeuksellisen töykeä kohtelu sai meidät määrätietoisiksi ja lähdimme omaan sotaamme asiakaspalvelijoita vastaan – olemalla äärettömän ystävällisiä takaisin. Kiitimme jokaisen asiakaspalvelutilanteen jälkeen mitä superlatiivisimmilla adjektiiveilla ja loimme päättymättömiä hymyilyjä.

Ja mitä tapahtuikaan! Hiljalleen huomasimme monien asiakaspalvelijoiden naamoilla pikkuruisia hymynkareita sekä välillä jopa täysin avoimia naurunpurskahduksia. Upeaa! Ollin kanssa puntaroimme moneen otteeseen, että ihmiset tuhlaavat karmean määrän aikaansa olemalla töykeitä ja ilkeitä toisia kohtaan.

Törmäsimme hostellin uima-altailla paljasjalkaiseen miamilaismieheen, joka näytti vaaleatukkaisen Tarzanin hymyilevältä serkulta ja hän oli ihan järkyttävän mukava. Hän jutteli Ollin kanssa pitkät tovit kertoen, että oli muuttanut ajat sitten Thaimaahan pois Miamin tylystä ilmapiiristä ja oli nyt viikon lomalla Miamissa morjenstamassa sukulaisiaan. Hän antoi hyviä vinkkejä ghetto-kortteleiden välttämisestä henkeäsalpaavan kauniisiin maisemakiertelyihin.

Tuo ex-miamilainen nykytarzan slangitiivisti osuvasti sen mihin olimme itsekin havahtuneet: "There's no good hearts in Miami" eli Miamissa ei ole olemassa hyväsydämisiä ihmisiä.

Tippauskulttuuri

Miamissa asioiminen oli aina oma haastava seikkailunsa, sillä kuten jo kirjoitinkin, niin asiakaspalvelijat olivat töykeitä lautanaamoja. Toinen haaste oli se, että mikään hinta ei ole jenkeissä oikeasti juuri sen hintainen, mitä hintalapussa lukee, vaan sen päälle tule aina vielä verot, 15% palvelumaksu sekä usein joku muu lisäkusetusmaksu, jos emme olleet tarkkana.

Ja tuon päälle odotetaan vielä, että tulee erikseen tippiä. Eijjjjumalauta!

Olli kuvaili eräänä iltana tätä koko tippauskulttuuria kerrassaan pysäyttävän hyvin. Tippauskulttuuri ruokkii ainoastaan negatiivisuutta ja kyseessä on noidankehä, missä asiakaspalvelijoilla ei ole mitään voitettavaa. Töykeällä ja umpipaskalla palvelulla asiakaspalvelijat saavat silti ne tippiprosenttinsa.

Niin asiakkaalla kuin asiakaspalvelijalla ei ole kuin hävittävää. Esimerkiksi meillä Suomessa mahdollinen tippi on positiivinen lisä, kun taas jenkeissä se on vaan pakollinen paha, joka saastuttaa koko sen potentiaalisesti vilpittömän asiakaspalvelutilanteen.

Päihteitä tarjolla kaikkialla

Ollia muuten luultiin useasti amerikkalaiseksi, sillä hän puhuu niin sujuvaa englantia. Mua puolestaan luullaan usein rusakoksi, sillä etuhampaani ovat niin sujuvan isot.

Hostellimme käytävillä tuoksui jatkuvasti hyvin voimakkaasti pilvi ja muutenkin pössyttelijöitä riitti joka mutkassa. Myös kokaiinia oli kaupattavana kaikkialla ja meillekin avautui joka päivä mahdollisuus hankkia koksua. Huumeet kiinnostelee yhtä paljon kuin sukkasillaan kävely märällä lattialla Mamban tuotantonnon soidessa taustalla – ei sitten niin yhtään! Kieltäydyimme siis tietysti kohteliaasti ja huumaannutimme itsemme auringossa makoilulla sekä meriheilumisilla.

Ostimme kymmenellä dollarilla sellaisen taikapallon, joka pomppii veden pinnalla (lopussa videonpätkä siitä). Tuo oli yksi koko elämämme parhaista sijoituksista, sillä olimme monena päivänä tuntikausia meressä heittelemässä pelkästään tuota palloa. Tuo oli samalla erinomainen urheilusuorittaja, sillä meressä juokseminen ja hyppiminen veivät arvioidemme mukaan enemmän energiaa kuin Lempäälän koko vuoden sähkömenot.

Luovutimme hostellimme perjantaiaamupäivällä, jonka jälkeen olimme kodittomia. Emme nimittäin olleet hommanneet seuraavaksi yöksi lainkaan yöpymispaikkaa, sillä lentomme kohti New Yorkia käynnistyi lauantaiaamulla.

Kaikkien huonojen asiakaspelvelukohtaamistemme vastapainoksi hostellimme yksi respatyttö oli ehkäpä maailman paras asiakaspalvelija. Ihan mahtava! Luovuttaessamme hostellikorttimme otimme yhteiskuvan ja annoimme hänelle jälleen kauniita kuvia kotikaupungistamme Nokiasta. Kerroimme hieman tarinaa Nokiasta ja loimme ystävyyssuhteita.

Olimme järkänneet itsemme perjantai-iltakiireisiksi ja ostaneet ensi-iltaliput maailman parhaimman komedialeffan kauan odotettuun jatko-osaan pääkatu Lincoln Roadilla sijaitsevaan elokuvateatteriin iltayhdeksitoista. Jaa mikä leffa? Nuija ja Tosinuija 2! Komedia ylitti odotukset ja nauroimme kippurassa jatkuvasti.

Tuon leffan jälkeen jäimme joksikin aikaa Miamin keskustaan juomaan kahvia, aistimaan perjantaiyöhulinaa ja tappamaan aikaa. Meillä ei ollut viimeiseksi yöksi Miamissa yöpymispaikkaa lainkaan, sillä varatessamme hostellia yksinkertaisesti unohdimme varata kuudennenkin yön. Lentomme New Yorkiin lähti aamuseiskan jälkeen, joten päätimme olla ostamatta kuudennelle yölle lainkaan yöpymispaikkaa.

Notkuimme aamuyön hostellimme aulassa, missä juttelimme tuntikausia työvuorossa olleen Justinin kanssa. Myös hän osoittautui huikaisevaksi ja ystävälliseksi persoonaksi. Hän oli kotoisin New Yorkista ja hän tulostikin meille parit paperiniput infolappusia Nykistä. Lisäksi Justin kertoi tiukoin äänensävyin mielipiteitään miamilaisista ihmisistä – pinnallista väkeä. Niin monet naiset ovat leikkauttaneet itseään joka puolella ja miehet ajelevat upeilla autoillaan, jotka ovat vuokrattuja. Pääasia, että ulkokuori näyttää kalliilta ja komealta. Surullista paskaa.

Annoimme myös Justinille kuvia Nokiasta, vaihdoimme yhteystietoja ja toivotimme hänet sekä hänen tyttöystävänsä sydämellisesti tervetulleeksi Suomeen. Sitten meno jatkui samoilla silmillä sellaisella mentaliteetilla, että nappasimme rinkat hostellin turvasäilöstä, menimme taksilla lentokentälle ja kohti Isoa Omenaa.

Lento kesti kolme tuntia ja tässähän oli muuten kyseessä reissumme vasta ihan ensimmäinen lentokonesuoritus. Lyhyen lentomatkan aikana Miamin hellekelit vaihtuivat New Yorkin plusmiinusnollakeliin. Tässä ollaan oltu kuusi viikkoa seikkailemassa ja etenemiskilometrejä autolla sekä laivalla on kertynyt noin 15 000.

Saavuttuamme New Yorkiin havaitsimme nopeasti paikallisten ihmisten ystävällisyyden sekä mukavuuden. Samalla pettymyksemme miamilaiseen pintaliitopellilyyn kasvoi entisestään. Kuuma Miami oli kyllä hieno kokemus, mutta sinne ei ole ikävä takaisin.

Raportti Miamin parhaasta päivästämme löytyy TÄSTÄ.

Alla videoita + kuvia Miamista

Miami Beach TV:n pojat rytmikkäissätunnelmissa
Miami Beach TV kävi rauhoittumassa biitsillä

Pomppivataikapallo meren päällä
Mä opetin sanbatanssijalle foxtrotinja fuskun