Hikkaduwa, Sri Lanka

Lähdimme keskiviikkopuolipäivän krouvin korvilla 19.11. Negombosta kohti Hikkaduwaa. Saapuessani Sri Lankaan pari päivää aiemmin olin ”ystävystynyt” ja vaihtanut puhelinnumeroita paikallisen taksifirmapomo Shanan kanssa. Hän oli hoitanut hieman pakettiautoa muistuttaneen ja rikkinäiseltä peltineliöltä näyttäneen ”taksin” hakemaan mut ja ystävättäreni Jennan Negombon sivukujilla sijainneesta hotellistamme.

Taksi saapui ajallaan ja hinta oli sovittuna tekstiviestikeskustelun jälkeen. Matka Hikkaduwaan alkoi pääkaupunki Colombon läpiajolla ja keskustan välittömässä läheisyydessä oli sellaista slummia, etten ole koskaan nähnyt metrien päästä tuollaista köyhyyttä. Se tuli myös selväksi, että Sri Lankassakin on näköjään tietulleja ja ensimmäiseen tietulliin saapuessamme kuskimme pyysi multa 500 rupiaa, joka on joku kolme euroa. Ajattelin, että okei, tää vähennetään sitten tästä taksihinnasta.

Yli kolmen tunnin ajomatkan päätteeksi olimme Hikkaduwan totaalisen kaaosmaisella keskusta-alueella ja ilahduttavasti katukuvassa näkyi kosolti myös eurooppalaisia. Negombossa nimittäin heitä näkyi kaksi tai kolme. Ja niinhän siinä aika odotetusti kävi, että ajauduin kuskin kanssa väittelyyn taksihinnasta, sillä tietullimaksut pitikin yhtäkkiä maksaa bonuksena jo sovitun hinnan päälle. Taksikuski oli toki vaan välikappaleena riidassa ja hän olikin aidon viattomana ja nöyristelevänä pyytämässä rahaa.

Hänen pomonsa, Shana, oli ahne syypää. Mun ja Shanan noin kaksi vuorokautta kestänyt ystävyyssuhde tuli luonnollisesti päätökseensä, kun lähetin hänelle tulikivenkatkuisen tekstiviestin kertoen myös, että ahneudellaan ja valehtelullaan hän samalla torppasi meidän jatkokyyditysmahdollisuudet pois ja tokaisin, että me kaksi emme ole enää ikinä yhteyksissä.

Aloin hiljalleen tottua tähän srilankalaiseen tyyliin, missä vaihdetaan puhelinnumerot ja tehdään mitä erisummallisimpia diilejä. Samaan aikaan sytyin tuosta asetelmasta, sillä olin jo päässyt tyrmistyttävän kovaan tinkausbuustiin ja nyt kiihkeänä harrastuksenani oli lähteä mukaan myös kusetustouhuihin.

Sri Lankassa on kaupustelijoita ihan kaikkialla. Tuntui, että jokainen ihminen yrittää kaupata jotain. Oli se sitten tuktuk-kyyti, silkkihuivi, kookos, veistelty puuhevonen, koru, elävä vuohi, grillattu nänni... You name it! Jossain kohtaa väsyin tuohon kaupitteluäärettömyyteen niin syvästi, että pohdin tosissaan vastaiskukeinoja. Onnekseni muistin parin vuoden takaisen Roadtrip-matkani Italiassa, milloin keksin oivan keinon murtaa kaupittelijat. Ja se keino on taistella heitä vastaan heidän omilla aseillaan eli kaupittelulla.

Ryhdyinkin kauppaamaan jokaiselle kaupittelijalle lippalakkiani törkeällä ylihinnalla ja kehuin tuota lippistäni (jota en todellakaan olis myynyt, vaikka joku olis halunnut ostaa) kaikilla mahdollisilla superlatiiveilla. Niin siinä vaan kävi, että joka kerta hämmentynyt kauppias vetäytyi tilanteesta uuden turistin kimppuun.

Ammattivalokuvaajana toimiva Jenna kuvasi noita tilanteita ja hän aikoo tehdä niistä kuvasarjajutun. Tuo saattaa muuten olla ihan oikeasti hyvä ohjevinkkisetti muillekin maailmalla matkaaville junteille.

Sri Lankan Kimi Räikkönen

Yksi päivä biitsillä vastaamme käveli elämysmatkajärjestäjä Lional, joka kutsui itseään Lasseksi. Mies puhui myös hämmästyttävän okei-henkistä suomea, sillä hän oli ollut kolme kuukautta Porvoossa parikymmentä vuotta sitten. Hän onnistui ympäripuhumaan meidät turistikierrosmatkalle. Itsehän lähtökohtaisesti olen jyrkkä ei -mentaliteettimaisella otteella kaikenlaisia turistirahastuskeikkoja vastaan, mutta pieni mahdollisuus nähdä sinivalas livenä otti niskalenkin.

Lähtö Hikkaduwasta kohti Sri Lankan eteläisimmässä kärjessä sijaitsevaa Mataran kaupunkia käynnistyi jo ennen kuin moni tuktuk-kuski oli ehtinyt suorittaa aamurukouksensa pelkkä puuvillamieshame päällään, sillä kello oli vasta puoli kuusi. Itse myöhästyin muutaman minuutin, sillä halusin hetken olla kuin Kimi Räikkönen. Nyt joku saattaa puntaroida, että mitenkäs ihmeessä ja kummassa Kimi Räikkönen liittyy tuon miesrusakon aamukuvioon Sri Lankassa marraskuussa? No ei tarvi reijota tässä, vaan antakaa mun nyt kertoa, niin ei tarvitse tässä käydä jaakobin virtuaalipainia itseni kanssa!

Siitä on jo vuosikausia aikaa, kun formulalegenda Michael Schumacherille luovutettiin arvostettu F1-kunniapalkinto. Kaikki kuskit, katsojat ja koko maailma seurasi palkinnonjakoa, mutta yksi mies puuttui. Kimi puuttui. Hieman myöhemmin Kimiltä kysyttiin suorassa lähetyksessä, että missä sä oikein olit tuon seremonian aikana?

”I was having a shit!”, vastasi Kimi ja lähti meneen.

Meillä oli siis puolikuudelta aamulla lähtö seikkailukierrokselle ja mä myöhästyin muutaman minuutin ja toivoin, että Lional kysyy multa myöhästymisen syytä. Ja hän kysyi! Mä suorastaan kihisin innostuksesta, kun pääsin vastaamaan: ”I was having a shit!”.

Me kaikki nauroimme kuin pienet viattomat pulut, jonka jälkeen hyppäsimme pakettiautoon ja kohti Mataraa

Sinivalaita, delfiinejä ja kilpikonnia

Hotellimme läheisyydessä olevalla biitsillä oli myös yksi mahtava kärjenkulma, jonne ajautui aina muutama jättikokoinen kilpikonna. Tartuin mahdollisuuteen ruokkia noita upeita konnia ja syötinkin yhdelle mukavalle kilpikonnalle merirehuja. Samaan aikaan vieressäni oli kaksi japanilaisturistia, jotka seurasivat tilannetta jännittyneitä. Kerroin kilpikonnalle nimeni ja sanoin, että mut saa lisätä Facebook-kaveriksi, mutta ainakaan vielä ei ole tullut kaveripyyntöä.

No mutta eteenpäin. Perjantai 21. marraskuuta oli arkipäivänä kaiken kaikkiaan kuin nettipornon katseleminen kirjastossa – erittäin ristiriitainen kokonaisuus.

Ajoimme hotelliltamme reilun tunnin Sri Lankan eteläiseen kärkeen, Mataraam, missä meitä odotti semiepävarman näköinen kaksikerroksen pieni laiva taikka iso vene. Tuo venelaiva oli täynnä eurooppalaisia ja tiuskin itselleni, että tässä sitä nyt ollaan – kaikki Sri Lankassa olevat lautanaamaeurooppalaiset on tungettu samaan paattiin rahastettaviksi. Voi pirskatti!

Olimme kohtalaisen varmoja, ettei siellä Intian valtamerellä mitään valaita näy. Kahden tunnin aallokoissa ajelehtimisen jälkeen mulla meinasi olla jo orastavan oksettava olo, kunnes tapahtui jotain aivan ihanaa – kaksi sinivalasta näkyi 100-200 metrin päässä! Ne ovat kyllä niin valtavia ja uljaita könsikkäitä, että niiden rinnalla joku reittibussi Parkanosta Kurun kautta Tampereen keskustorille näyttää pieneltä rusinalta!

Hihittelin innostuksesta kuin pääsiäismämmistään joulumantelin löytänyt lempääläläinen lestadiolaisjuntti, sillä niin absurdin outo ja epätodellinen olo siinä oli.

Ja lisää merisilmäkarkkia oli tulossa, sillä yhtäkkiä laivamme läheisyyteen hyppi satoja äärettömän onnellisilta näyttäneitä delfiinejä, joita seuratessa koko maailmani pysähtyi. Jos teknologia tästä kehittyy, kaikki menee hienosti ja mulle annetaan joskus mahdollisuus päättää, että mikä mä haluan olla seuraavassa elämässä, niin ehkä noin 88-prosenttisella todennäköisyydellä sanon delfiini.

Vielä noiden uskomattoman kauniiden delfiini-ihanuuksien jälkeen näimme yhden sinivalaan, jonka jälkeen suhautimme puolitoista tuntia avomereltä takaisin satamaan.

Kaikkien aikojen srilankalaispaluumatkafiasko

Jos oli sinivalaiden ja delfiinien näkeminen ainutlaatuisen upeaa, niin paluumatka olikin sitten sellainen farssi, että sen rinnalla esimerkiksi Martina Aitolehden ura laulajana kuulostaa järkevältä.

Lional noukki meidän porukan kyytiinsä ja lähdimme kohti hotellia, mutta ennen hotellille pääsyä edessämme oli kolme lisäturistikierrosta, minne emme olisi lähtökohtaisesti edes halunneet mennä, mutta ne kuuluivat kokonaismaksuun. Heti alkuun Lional kaivoi repustaan ison paketin, missä oli kuivia paahtoleipiä. Hän tuputti niitä meille niin määrätietoisesti, että pakkohan se oli kohteliaana syödä niitä.

Lional ylpeänä kertoi, että hänen vaimonsa oli tehnyt nämä leivät. Siis kuiva paahtoleipä, jonka päällä voita ja vähän hiekkaa. Lopuksi toinen paahtoleipä päälle. En tiedä mistä sitä hiekkaa sinne oli tippunut, mutta hampaisiin sattui noita leipiä syödessä. Itse asiassa ne olivat niin ennenkokemattoman kehnoja leipiä, että ihan vain v*ttuillakseni itselleni söin neljä kappaletta kahden leivän settejä. Ja niissä oli oikeasti hiekkaa välissä. Seuraavana aamuna kakkasinkin sitten hiekkakakun, joten eipä siinä.

Hämmentävän paskat leivät olivat vasta alkusoittoa, sillä yhtäkkiä olimme keskellä viidakkoa sijainneessa yrttipuutarhahierontapaikassa. Olin sanonut moneen otteeseen, että meillä ei ole ylimääräistä rahaa ja maksamme vain sen hinnan, mikä sovittiin eikä rupiaakaan enempää. Yrittiesittelykierros oli jo itsessään fiasko, jonka jälkeen olimme hierontahuoneessa.

Sanoin ennen hierontaa: ”So this is free?”
Mulle vastattiin: ”Yes, it's free and it takes 20 minutes.”

Ja seinässä luki isolla: FREE MASSAGE

En olisi edes halunnut koko hierontaan, mutta jälleen kohteliaisuuspäissäni se sopi mulle. Mua hieroi sellainen mies, jonka kädet olivat niin kuivat, että mulla tuli poskipäihin naarmuja. Hieronta kesti 20 minuutin sijaan onneksi ehkä jotain 8 minuuttia ja se oli niin huono hieronta, että mua melkein nauratti. Heti hieronnan jälkeen yrttejä esitellyt mies tuli hyökkäävästi mua kohti ja sanoi, että se maksaa sitten 10 dollaria.

Siinä kohtaa mulla hajos paketti ihan täysin ja suivaannuin. Mä hermostun todella harvoin, mutta nyt olin niin pettynyt tuohon kusetukseen. Ajattelin, ettö ihan sama, vaikka meidät siepattais ja tässä tulis joku uusi Jolon panttivangit -tilanne, mutta en varmasti suostu tähän rahastukseen.

Kerroin Lionalille tilanteen ja samalla sanoin, että aja meidät suoraan hotellille ja että emme ole menossa enää kahteen muuhun kierrospaikkaan. Paluumatkalla hotellille Lional soitti sitten tuon yrittihierontapaikan omistajalle, joka puolestaan halusi puhua mun kanssa tapauksesta. Annoin palaa kaikki kritiikkini ja hän tiuski alkuun mulle takaisin, mutta pyyteli lopuksi jo anteeksi.

Kesken tämän vauhdikkaan reklamaatiopuhelinkeskustelun poliisi pysäytti meidän pakettiauton ja kuski sai sakot liian vaarallisesta ajotyylistä. Siis mitäjjjumallauta täällä tapahtuu!? Maassa, missä kahden kaistan ajoteillä viisi autoa vetelee ylinopeutta rinnakkain, kulkukoirat ovat paskalla keskellä teitä, lehmät ja vuohet vaeltelevat seassa, shamaanit lausuvat loitsujaan ja ihmiset koikkelehtivat kaiken keskellä, niin sitten sulle annetaan sakot. Tuntui niin hölmöltä, että morjens.

Sitten olimmekin hotellilta, tekohymyilimme Lionalin kanssa toisillemme, maksoin täsmälleen vaaditun summan enkä yhtään enempää ja tiemme erkanivat. Nuo tiet eivät kohtaa enää koskaan.

Jos mä tässä nyt pilkon palasiksi tuon yltiötapahtumarikkaan päivän, niin kyllä tässä silti kirkkaasti plussan puolelle jäädään. Intian valtameri, sinivalaat ja delfiinit ovat sellainen kolmikko, joka pärjäis vaikka Euroviisuissa. Nyt kun tässä jankuttelen taas itseni kanssa, niin miten ihmeessä joku srilankalainen sinivalas vois ikinä olla mukana Euroviisuissa? Ensinnäkin, minkä maan edustajana ja millä biisillä? Kysyn vaan.

Muitakin suomalaisia Hikkaduwassa

Hikkaduwan keskusta-alue oli kyllä kaaos. Yhden pääkadun varrella on valtaosa kaikista hotelleista, ruokapaikoista, kojuista ja liikenteestä. Ihmisillä ei ollut minkäänlaista tolkkua missään ja kaikki ajelivat täysillä sinne ja tänne ja tonne. Esitin itselleni joka kerta sen kysymyksen, että miten ihmeessä nää ei ajele kolareita silti lainkaan?

Kulkukoiria vaelteli kaduilla aivan käsittämättömän paljon ja meillä lähti hommat hieman lapasesta, sillä mulla on täällä maailmalla koko ajan karmea ikävä koirapoikaani Seppoa, joten ruokin kaikenlaisia koiria jatkuvasti. Valokuvausholisti Jenna puolestaan vietti noin puolet lomastaan kuvailemalla koiria arviolta tuhannestakolmestasadasta eri kuvakulmasta.

Olin sunnuntai-iltapäivällä 23.11. biitsikävelyllä, kuuntelin mp3-soittimestani Nightwishiä täpöillä ja fiilistellen katselin merta. Samalla vilkaisin muuten vaan vasemmalla olleita terasseja kohtaan, kun noteerasin, että mulle viittoillaan. Laitoin mp3-soittimen pois päältä ja katselin pöllämystyneenä terassille, kunnes kuului sanat: ”Ootko sä Suomesta?” No olinhan mä Suomesta!

Terassilla istui kolme suomalaista, keski-ikäinen Mika ja kaksi 22-vuotiasta plikkaa. Rupattelin siinä tovin heidän kanssaan, jonka jälkeen lähdin etsimään Jennan biitsialueelta ja hakemaan myös hotellihuoneesta rahaa pariin kaljaan. Juttelimme suomea pari kolme tuntia, joimme parit kylmät paikalliskaljat, nauroimme elämän ihmeellisyyksille ja nautimme oloistamme. Tuo Mika kertoi myös pari tarinaa srilankalaisesta meiningistä.

Mikalla on omakotitalo Hikkaduwassa ja tällä hetkellä hän on keskellä raastavan ärsyttävää oikeustaistoa oman talonsa puolesta. Hän kertoi, että Sri Lankassa on sellainen tajuttoman absurdi käytäntö, että jos vaikka murtaudut toisen ihmisen asuntoon, eikä kukaan puutu tuohon asiaan 60 päivään, niin asunnon omistajuus siirtyy murtautujalle. Eijjumalauta!

No, Mika oli ollut pari vuotta sitten Suomessa vähän pitempään, kunnes oli saanut Sri Lankan päästä puheluita, että hei sun asunnossa on joku äijä asunut jo kohta kaksi kuukautta, joten kannattais muuten tulla nopeasti paikalle tai menetät kotis. Mika olikin lähtenyt kiireen vilkkaa kohti Sri Lankaa ja ilmeisesti ehtinyt just ja just ajoissa kotiinsa, mutta murtautuja on edelleen sitä mieltä, että se on nyt hänen koti.

Tuo murtautuja ei ollut ilmestynyt viimekertaiseen oikeudenkäyntiin, jonka vuoksi hän sai 3000 rupeen sakot eli sellainen 20 euron mätkyt. Jos hän ei uskalla saapua seuraavaankaan oikeudenkäyntiin, niin sakot nousevat viisinkertaisiksi. Ja nuo ovat Sri Lankassa isoja summia, sillä keskipalkka on 15 000 rupeeta kuukaudessa eli noin 100 euroa.

Menimme vielä sunnuntaialkuiltana syömään parhaat ateriat, mitä Sri Lankassa olemme vetäneet. Jenna oli tsättäillyt virtuaaliteitse Patrick-nimisen könsikkään kanssa, joka oli vinkannut Spaghetti & Co. -nimisestä ravintolasta ja morjensta, kun siellä oli laadukasta pizzaa ja pastaa. Jos koskaan kukaan aikoo matkustaa Hikkaduwaan, niin tuo ravintola on ehdoton.

Kohti Malesiaa

Kirjoitan tätä nyt tässä Hikkaduwassa. On maanantaiaamupäivä 24.11. ja muutaman tunnin päästä ”taksi” tulee hakemaan meitä. Olimme viime viikolla Negombossa ja ystävystyin hottelinomistaja Malrajin kanssa, joka on hoitanut kuskin noutamaan meidät Negomboon ja pääsemme Malrajin hotelliin hengailemaan sekä uima-altailemaan odotellessamme lentokentälle menoa.

Alunperin meillä oli tarkoitus mennä maanantain ajaksi pyörimään pääkaupunki Colombon keskustaan, mutta juuri tuo Mika sanoi määrätietoisesti, että ”Älkää nyt jumalauta sinne menkö, se on käsittämätön kaaos!” Tässä on tullut aistittua ja nähtyä Sri Lankassa jo ihan kylliksi tätä sekamelskaa, joten pääkaupunki jäänee näkemättä.

Kokonaisuudessaan Sri Lanka on jättänyt itsestään ristiriitaisen kuvan. Joka paikassa juonitaan ja manipuloidaan ja samaan aikaan köyhyys pursuaa silmien eteen kaikkialla. Hikkaduwa oli kuitenkin sympaattinen ja kiva paikka.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä on vuorossa sitten lento Colombon lentokentältä Malesian pääkaupunki Kuala Lumpuriin, joten sieltä sitten varmaan tulossa lisää teksti- ja kuvamateriaalia. Mukavaa alkuviikkoa Suomeen + heipparallaa!

Tsunamin raunioilla oleminen veti hiljaiseksi. Raporttini + kuvat löytyvät TÄSTÄ.

Mä, kaksi japanilaisturistia ja jättikilpikonna.

Hotellin aulassa kelvolliset näkymät.

Hotellin parveke ja henkilökohtainen kahvimukini.

Yksi päivää nuori kilpikonna.

Ruokin kulkukoiria päivät pitkät.

Sytytin kynttilän isäni muistolle 20.11.

Sinivalaan pyrstö siellä viuhuu.

Iloisia delfiinejä.

Hikkaduwan kaoottinen keskusta.

Lehmä siellä tietä ylittämässä.

Laivareissu Barcelonasta Miamiin

Atlantin valtameri ja minä.

Kolmen viikon Europe Roadtrip oli saatu päätökseen ja sunnuntaina 26.10. edessämme häämötti risteilymatka Atlantin yli Barcelonasta Miamiin. Minä ja Vakkalan Olli emme olleet enää kaksin reissussa, sillä mukaamme liittyi tamperelaisystävämme Kotilahden Jussi, joka lensi Suomesta Barcelonaan ja hyppäsi kanssamme samaan hyttiin.

Kävelimme sunnuntaina puolenpäivän korvilla Barcelonan keskustaan nauttimaan vielä parit jääkylmät päiväoluet, paistattelimme auringossa ja puhuimme naisista. Iltapäivällä noteerasimme ajan vierineen kuin onttoon rekka-auton renkaaseen sullottu joulukinkku, joka oli työnnetty Sarkolan isoa asfalttitietä alamäkeen Nokian ja Sastamalan rajaseuduilla – yllättävän nopeasti.

Tajusimme olevamme orastavassa kiireessä ja noin kahdeksanprosenttinen ”Voi rähmänkäpälä, tässähän on nyt pieni jännityspaine päällä” -olotila kerkesi jo valtaamaan meidät. Seitinohut huolestumisemme oli kuitenkin vain pelkkä kupla, sillä otimme nopean taksin hostellille, haimme rinkat turvasäilöstä taksiin, hurjastelimme ylinopeutta satamaan ja farssimaisen paperisekoilun jälkeen lopulta olimmekin sitten laivassa. Jes!

Uskomaton risteily

Risteilyaluksenamme toimi Norwegian Epic ja se on ihan tajuton jättilaiva. Se oli niin iso laiva, että jos se oltaisiin jostain syystä työnnetty Pirkanmaalle, niin varovaisten arvioiden mukaan koko Ylöjärvi olisi peittynyt sen alle muutamissa silmänräpäyksissä. Ja nyt kun tuota ajatusleikkiä maiskuttelee lisää, niin sehän olisi vallan upeaa!

Laivalla oli noin 4000 matkustajaa, joiden ikähaarukka oli 20-70 vuotta ja eri maiden kansalaisia oli todella paljon. Laivalla töissä olleet ihmiset olivat pääsääntöisesti 25-35-vuotiaita ja oikein hymyileväisiä. Rupattelimme mm. bulgarialaisen, romanialaisen, kanadalaisen, irlantilaisen, saksalainen, belgialaisen, serbialaisen, indonesialaisen, perulaisen, eteläafrikkalaisen, belizeläisen ja filippiiniläisen asiakaspalvelijan kanssa ja jokainen heistä viihtyi työssään ja nautti elämästään merellä.

Jos laivan kaikki työntekijät olisi laitettu väkimäärä-battleen vaikkapa keskiverto suomalaispikkukaupungin kanssa, niin varsin tasainen ihmismylly se olisi ollut. Työntekijöitä oli kuulemma noin 1500 eli yksi työntekijä kolmea asiakasta kohden. Filippiiniläisiä työntekijöitä oli eniten ja juttelinkin päivittäin monien kanssa. Mukavia ihmisiä.

Laivaristeilymme oli hinta-laatu-suhteeltaan pöyristyttävän huikaiseva setti, sillä tämä kyseinen laiva tekee tämänkaltaisen Atlantin ylityksen ainoastaan kerran vuodessa. Laiva lähtee lokakuun lopussa Euroopasta talvea pakoon Miamiin, missä se sitten seilailee Karibian risteilyjä.

Ja koska tämä seilailisi joka tapauksessa tämän kaksiviikkoisen siirtymäreissun Barcelonasta Miamiin vaikka tyhjiltään, niin laiva halutaan myydä täyteen mahdollisimman nopeasti – ja hinnat olivatkin alussa tyrmistyttävän edulliset. Olimme Ollin kanssa heti viime keväänä uljaina mieskärppinä virtuaalivalmiudessa kreivin aikaan tilaamassa laivamatkaa ja saimme kuin saimmekin hytin.

Itse asiassa etsimme Ollin kanssa viime kevään aikana aluksi mahdollisuuksia ylittää Atlantin valtameri rahtilaivalla sangen askeettisissa oloissa. Se vaihtoehto kariutui kahdesta syystä. Yhtäältä – uskokaa tai älkää – se olisi maksanut noin 2,5 kertaa enemmän ja toisaalta aikataulut eivät aivan osuneet kohdalleen. Ehkä vielä joku päivä.

Kuin olisimme mielikuvitusmerimaailmassa

Risteilylaivamme oli jotenkin ihan epätodellinen ja usein sitä kuvitteli vain olevansa jossain mielikuvitusmeriseikkailussa. Laivassa on 17 kerrosta ja kaikille tarjolla jotakin – ilmaiseksi. Tai siis olimme toki maksaneet jo kesällä laivakorttimme hinnan ja nyt meillä oli ikiomat merihenkilökortit, joilla kaikki hoitui. Lompakko ja passi lojuivat vain repussa hytinnurkassa lepäämässä.

Laivan katolla sijaitsi upea merinäköalaelokuvateatteri. Laivan etuosasssa oli kaksi suurta teatterisalia, missä esitettiin päivittäin sirkusnäytöksiä, musikaaleja ja standuppeja. Löytyi kylpylä, porealtaita, uima-altaita ja kolme isoa vesiliukumäkeä. Yökerho, piano- ja sporttibaari, viskikauppa, parturi, casino ja jopa timantteja oli myynnissä. Laivalla oli maailman suurin laivakuntosali sekä kaksi kiipeilyseinää. Myös keilahalli, juoksurata ja koripallo- sekä futsalkenttä löytyivät. Kerroksessa numero 10 sijaitsi laivasairaala.

Ruokaa oli esillä ja saatavilla 24/7. Aamupala tuotiin pyydettäessä hyttiin ja itse asiassa room service oli auki koko ajan sekin. Ruokailutarjonta oli kyllä muutenkin kiistattomasti täysin surrealistinen ja meille olisi riittänyt paljon vähempikin. Aamupala oli yhdellä sanalla kuvailtuna mahtava. Lounaalla ja illallisella oli tarjolla kaikkea mahdollista pizzasta sushiin, hampurilaisista intialaiseen, salaateista brasilialaisen ja niin edelleen.

Jälkiruokakäytäviltä sai hakea juustokakkuja, mousseja, italialaista jäätelöä ja muita herkkuja. Ja kaikki ruuat olivat viimeisen päälle laadukkaita. Tuollainen loputon ruokataivas toi valitettavasti esiin myös paljon negatiivista käyttäytymistä, sillä fiksut aikuiset ihmiset muuttuivat liian usein eläimiksi, vaikka kaikille riitti aina ruokaa ja loputtomasti ylikin.

Jättikokoisessa ruokailuviidakossa ihmisillä tuntui katoavan kontrolli ja joka meripäivä sitä näki hölmönröyhkeää tönimistä ruokajonoissa, ohittelua, tuuppimista, nälkäkiimaista hengästymistä, röyhtäisykonsertteja siellä täällä sekä niin suuria lautasellisia kaikkea mättöä, että ihan hirvitti.

Tämän kaiken ylellisyyden keskellä meille kolmelle tuli alkuun useastikin jotenkin anteeksipyyteleväinen olo, että mikäs oikeus meillä on olla täällä superlaivassa ja maiskutella tätä kaikkea. Tuo tunne meni kuitenkin hiljalleen ohi ja annoimmekin itsellemme luvan nauttia elämästämme merellä.

Ja me nautimme! Kaksi viikkoa heilahti aivan liiankin nopeasti ja jatkuvasti tuntui kuin olisimme olleet takaisin 90-luvulla. Tunsimme olevamme jälleen pikkupoikia, jotka ovat koko päivän vesiliukumäessä, koriskentällä, uima-altailla, syömässä ilmaista pehmistä ja pitämässä viattomasti hauskaa.

Lisäksi etenkin laivan katolla soi jatkuvasti ysärimusa ja kaikki mahdolliset klassikot pauhasivat mukavalla sekä rennolla jytkeellä. Ihanaa!

Minä ja meri

Kaikki tuo yllä kirjoittamani on kuitenkin täysin toissijaista verrattuna siihen, missä kirjoitan näitä muistiinpanoja ja sitä myöten tätä laivareissublogia. Istun nimittäin tässä hyttimme parvekkeella rauhoittumassa ja ympärilläni on avomeri.

Vähintään 1000 kilometriä merta jokaiseen suuntaan. Meren kohinan kuunteleminen ja aaltojen katseleminen ovat tämän laivareissun ylivoimaisesti parhaat asiat. Tätä olen odottanut pitkään.

Koko muu laiva ja koko muu maailma unohtuvat täysin – olemme vain minä ja meri.

En ole kokenut tällaista totaalista pysähtymistä kenties ikinä ja jokaisena päivänä olen vain katsellut tuntikausien ajan merta. Olen horoskoopiltani kalat, kolmen vesikriisin veteraani Pohjois-Nokialta, rakastan uimista, rakastan vettä elementtinä. Olen veden lapsi.

Meren suuruus

Ja haluan vielä ylistää Atlantin valtamerta. Olihan meren valtavuus tiedossa toki jo aiemminkin, mutta pysähtyneessä ja rauhoittuneessa olotilassa tuota meren voimaa ja suuruutta pari viikkoa seuranneena pystyin vihdoinkin analysoimaan syvällisesti kaikkea maan ja taivaan väliltä uusilta ulottuvuuksilta.

Mietin aika paljon omaa elämääni. Oon tehnyt paljon virheitä etenkin naissuhteissani, keskittynyt liikaa töihin ja samalla menettänyt rinnaltani oikeasti tärkeitä ihmisiä. Moni sanoo, ettei tekisi mitään toisin taikka ei vaihtaisi sekuntiakaan mistään. Itse tekisin moniakin asioita toisin ja vaihtelisin myös sekunteja. 

Toisaalta, kaikkien onnellisten ja surullisten käänteiden jälkeen, kaikkien väärien ja oikeiden ratkaisujeni jälkeen olen nyt maailmanympärysmatkalla. Onko kaikki tarkoitettua vai sattumaa? Mene ja tiedä.

Jätin periaatteessa kaiken lähtiessäni tänne maailmalle. Pokeritermein sanottuna tämä on oman elämäni ALL IN. Vaikka tämä on isoin riski ja tempaus, mitä oon ikinä tehnyt, niin ei mua jännittele. Mun oli vaan pakkoa lähteä, sillä maailman tuulet vetivät mua liikaa puoleensa ja kliseisesti sanottuna olen myös etsimässä itseäni. Kenties kaukaa näkee lähelle.

Mun omat tulevaisuudenkuviot ovat yksi iso mysteeri. Se tuntuu pikkuriikkisen kauhistuttavalta, mutta samaan aikaan aivan p*rkeleen hyvältä. Saa nähdä palaanko entisiin työkuvioihini vai etsinkö uusia haasteita. Vai ryhdynkö yrittäjäksi, sillä mulla olisi muutama (ainakin omasta mielestäni) timanttinen visio taltioituna päässäni. Pysynkö Nokialla vai muutanko muualle? En tiedä.

Periaatteessa ainoa täysin varma ja selvä asia elämässäni on 4-vuotias shetlanninlammaskoirani Seppo. Mulla on välillä melkein fyysisiä kiputiloja aiheuttava ikävä mun omaa koirapoikaa. Seppo on elämäni tärkein asia. Ihan sama missä maassa ikinä olenkin, niin jokaisena iltana viimeinen rutiinini on katsoa kännykästä Sepon kuvaa.

Loputonta merimaisemaa katsellessa ymmärsin myös hyvin voimakkaasti, että yksi ihminen on kyllä todella pieni tässä kaikessa. Jotenkin tuli vain mieleen, että miksi me ihmiset jännitämme kaikkea mahdollista? Olemme ihan kuset housuissa, kun joudumme puhumaan luokan tai yleisön edessä. Jännitämme työjuttuja ja jännitämme vapaa-ajan juttuja. Samalla stressaamme ihan turhasta ja pidämme itsemme ikään kuin kiireisinä tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Pieni jännitys on tietysti usein tervettä ja merkki siitä, että välittää, mutta kaikki muu on turhaa.

Haikailemme menneitä ja tärisemme tulevaisuuden haasteista. Mietimme eläkkeemme suuruutta tai pienuutta, vaikka niihin juttuihin on aikaa vuosikymmeniä. Samalla unohdamme elää tässä päivässä ja olla kiitollisia siitä mitä meillä on. Elämättä jäänyt elämä tekee ihmisestä katkeran. Usein pienet hetket oikeiden ihmisten seurassa ovat lopulta niitä kaikkein suurimpia. Jokainen hetki on meidän elämä.

Illalla nukkumaan mennessä olisi hyvä muistaa, että tässähän mä edelleen hengitän. Ehkä tämä olikin kaiken kaikkiaan ihan hyvä päivä. Tuolla samalla hetkellä niin moni muu ihminen ympäri maailmaa suorittaa viimeisen henkäyksensä. Ja jos tuntuu, että kaikki menee päin persettä, niin väittäisin, että maailmassa on vähintään miljardi ihmistä, jotka tekisivät mitä tahansa päästäkseen sun tai mun elämäntilanteeseen.

Mun silmissä ihminen on sitä suurempi ja upeampi mitä paremmin hän kohtelee toisia ihmisiä. Töykeästi muita kohtaan käyttäytyvät ihmiset syöksevät ainoastaan omaa pahaa oloaan ja epävarmuuttaan. Meissä kaikissa on paljon vikoja ja erilaisuuksia, mutta mitä sitten. Omana itsenään oleminen ja ystävällisesti käyttäytyminen ovat upean ihmisen merkki.

Mielestäni elämän tarkoitus on luoda hyvät suhteet toisiin ihmisiin. Me olemme täällä toisiamme varten ja yhdessä jaetut hetket, kokemukset sekä asiat tekevät elämästä elämisen arvoista.

Mitä tehdä kahden viikon laivaristeilyllä?

Kaksi viikkoa laivalla saattaa kuulostaa lähtökohtaisesti sangen pitkästyttävältä, mutta sitä se ei ollut. Kun on tottunut siihen, että koko elämä ja maailma ovat enemmän tai vähemmän aikataulutettua, niin tällainen ajantajun merkityksettömyys ja kellonaikojen unohtuminen ovat vapauttava tunnekokonaisuus.

Herätyskellonamme toimi auringonnousu. Tunti tai pari siihen päälle puoliuneliasta makoilua ja hyttitelkkarista kenties jonkun elokuvan katselua, jonka jälkeen esimerkiksi mun päiväohjelma oli keskimääräisesti seuraavanlainen: kuntosalille ja juoksemaan, aamupalalle, meren tuijottelua, auringottopuuhiin sekä uima-altaille + vesilikumäkiin, heittelemään koripalloa ja/tai pelaamaan pöytätennistä, lounaalle, meren tuijottelua, päikkärit, auringonlaskun ihastelemista, illallinen, joku show ja/tai elokuva, iltapala, rupattelua parvekkeella jätkien kanssa ja nukkumaan.

Kännejä en ole vetänyt koko reissullani kertaakaan. Eikä ole Ollikaan. Yksi tai kaksi kylmää kaljaa  tai pari maukasta drinkkiä silloin tällöin riittävät tekemään meidät onnelliseksi. Tosin parina laivapäivänä käytävillä kävellessä tuntui kuin olisi taas kevät 2001 ja Abiristeily. Toisinaan laiva keinui kovan merenkäynnin vuoksi erittäin paljon puolelta toiselle ja sekuntien kymmenesosien ajan tunsin olevani tosiaan Abiristeilyllä tolkuttomassa kahvassa, eksyksissä, puhumassa rauman sekä norjan murteen sekoitusta ja juomassa kahdettakymmenettäneljättä alkoholiannostani.

Kannella numero 7 sijaitsi pitkä juoksurata, jota pitkin kirmaaminen oli hieman erilaista mihin olen Pohjois-Nokialla tottunut. Jätevedenpuhdistamon, remonttijunaradan ja Nokian valtatien maisemat olivat vaihtuneet kohisevaan avomereen. Nice! Monena päivänä tuli koettua myös ennenkokematon intervallijuoksu, missä viisimetriset aallot keinuttivat laivaa ylös ja alas.

Aina kun laivan etuosa oli pompsahtanut aaltojen voimasta ylöspäin, niin juoksu tuntui ultrakevyeltä ja tuntui kuin olisin ollut neonkeltaiset lenkkarit räpylöissään kohti taivasta liidellyt merilokki. Muutamien sekuntien päästä laivan etuosan paiskautuessa takaisin merenpintaan juoksu tuntui puolestaan moninkertaisen raskaalta ja piti keskittyä askeleisiin, ettei keräillyt tartanissa. Ou jee!

Seilasimme Atlantin valtamerellä aikavyöhykkeeltä toiselle kohti etelää ja joka päivä lämpötila ulkona muuttui entistä kuumemmaksi. Pelkkä kannella oleminen hikoilutti. Joka toinen päivä kelloja siirrettiin tunnilla taaksepäin ja se olikin erinomainen jetlaginkarkoittaja lähestyessämme Amerikkaa, ja kaiken lisäksi iltaisin väsytti aina ihan simona.

Esittelimme Ollin ja Jussin kanssa itsellemme sekä toisillemme monia kertoja sen kysymyksen, että mikäs päivä tänään muuten on? Ja paljonko kello on? Kellonajoista piittasimme ainoastaan iltaisin, kun menimme nauttimaan jostain hienosta showsta ja piti olla tarkkana oikeasta alkamisajasta.

Periaatteessa jokaisena laivapäivänä aurinko porotti kirkkaalta taivaalta 25-30 asteen haitarilla aina aamuseiskasta iltapäivään asti. Miamiin saavuttuamme emme olleet tunnistaa peilikuviamme ja esimerkiksi itse luulin olevani aivan h*lvetin komea mieskaakao.

Tarkastin passini, peilit sekä kosketin omia poskipäitäni, ja lopulta uskoin olevani minä, enkä mikään 78-kiloinen kaakaomötikkä.

Miltä tuntuu elämä ilman nettiä?

Olen ollut koko aikuisikäni ajan melkein päivittäin internetissä. Opiskelut ja työt ovat olleet sellaisia, joissa netin käyttö on välttämätöntä. Vapaa-ajalla netissä surffailu kuuluu myös nykypäivänä oleellisena osana ihmisten elämään ja niin usein itsekin olen havahtunut yötuimaan olevani Facebookissa, Twitterissä ja muilla sivustoilla – enkä ole tehnyt tuntikausiin yhtään mitään hyödyllistä saatikka tärkeää.

Netissä roikkuminen vähentää yöunien määrää, mikä johtaa helposti stressiin ja negatiivinen kierre on valmis. Netissä jumittaminen tekee huonoa ihmisen vartalolle ryhdin heikkemisestä niskakipuihin. Vaikka olen saanut valtavan määrän mahdollisuuksia elämääni netin välityksellä, niin yhä useammin olen alkanut miettiä, että olenko tuhlannut kaiken aikani vain tietokoneen näytön tuijottamiseen?

Netin piti helpottaa ihmisten elämää ja tehdä meistä sosiaalisempia, mutta usein tuntuu, että tässä onkin käynyt ihan päinvastoin. Ainoa ilmiö mitä esimerkiksi katukuvassa tai kahviloissa näkee, on omia älypuhelimiaan tuijottelevat ihmiset. Tämä konkretisoitui ajomatkallamme Euroopan läpi – olimme sitten Suomessa, Baltian maissa, Saksassa, Belgiassa tai vaikka Andorrassa, niin ihmisillä oli kaikkialla se oma älypuhelin kädessä ja he kävelivät melkein toisiaan päin ollen tässä todellisessa maailmassa täysin epäsosiaalisia.

Laivalla ollessa netin käyttömme oli nollissa. Laivan nettikahvilassa WiFi-yhteys oli ensinnäkin hidas kuin humalainen etana ja toisekseen nettiyhteys maksoi lähes dollarin per minuutti. Eli jos olisin ollut vaikkapa tunnin verran netissä, niin se olisi ollut suolainen 50 dollarin lasku. Ei kiitos, mutta kiitos! Kiitos tästä mahdollisuudesta olla totaalisen ulkona virtuaalimaailmasta. Kiitos korkean hintapolitiikan, ettei tullut edes kirvankokoista kiusausta lähteä lähellekään nettikahvilaa.

Pari viikkoa avomerellä ilman nettiä tekee henkisellä tasolla ihmeitä. Parilla pysähdyssaarella kävin vartin verran netissä, mutta thäts it. Kun tuo miljardien nettisivustojen informaatioviidakko on poissa silmistä ja poissa mielestä, löytää yhtäkkiä aivan uusia ajatuksia itsestään ja ympäröivästä maailmasta.

Aivot saavat levätä. Koko ajan sitä kaipaa enemmän ja enemmän takaisin aikaan ilman nettiä, jolloin lapset leikkivät ulkona, ihmiset kävivät toistensa luona kylässä, juttelivat toisilleen kahvilassa ilman matkapuhelinta käsissään, kävelivät luonnossa, tekivät omia ratkaisujaan ja oppivat virheistään ilman Googlea yms.

Parhaan yhteyden muihin ihmisiin saa ilman nettiliittymiä tai WiFi-paikkoja.

Haikeat hyvästit laivalle

Kahden viikon retkemme Atlantin yli oli kyllä mahtava setti! Aika hurahti todella nopeasti ja olisimme seilailleet ihan mielellämme vaikka kuukauden.

Tutustuimme laivalla lukuisiin hienoihin ihmisiin ja oli viihdyttävää seurata erilaisia persoonia. Yksi jenkkimies oli kuin nuori Mika Häkkinen - yltiöhoikat jalat, tennissukat vedettyinä polviin asti, purjehduskengät ja ujo hymy. Toinen jenkkimies oli puolestaan todella paljon ylipainoinen, mutta hän oli aina mukana osallistumassa kaikenlaisiin tapahtumiin. Oli kyse sitten tanssikurssista tai erikoislounaasta, niin hän oli paikalla hymyileväisenä sekä hikisenä. Upea äijä!

Muutenkin jatkuvat small talkit erimaalaisten ihmisten kanssa olivat pääsääntöisesti hauskoja ja muutamien suomalaisten sanojen opettaminen oli ratkiriemukasta. Suomihan on yksi maailman vaikeimmista kielistä ja sen kyllä kuuli.

Kenties laivan mieleenpainuvin hahmo oli kuitenkin kasikannen käytäväpalvelijamme Greg. Tuo reilu viisikymppinen filippiiniläismies oli hyttivastaavamme ja heitimme päivittäin läpyskää sekä nauroimme joukolla. Viimeisenä iltana kutsuimme Gregin hyttiimme, annoimme hänelle kirjekuoren, missä oli tippirahaa, kiitosviestikirjeemme sekä kuvia Nokiasta.

Mulla on maailmanympärysmatkallani mukana kauniita valokuvia kotikaupungistani Nokiasta ja olen antanut sekä tulen antamaan noita kuvia hienoille ihmisille ympäri maailmaa. Greg oli hieno ihminen. Lopuksi vielä ylävitoset Gregin kanssa sekä yhteisvalokuva. Ikimuistoisia hetkiä.

Suomalaisuutemme herätti kanssamatkustajissa muutenkin kosolti kiinnostusta ja uteliaisuutta, sillä kaukaisen ja kylmän pikkumaan nuorukaismiehet olivat harvinainen näky laivalla. Oli ilo huomata, kuinka innoissaan ihmiset olivat kertoessani matkatarinamme. Kuinka ajoimme ensin autollani Euroopan läpi lähes 5000 kilometriä ja sitten lähdimme Kolumbuksen jalanjäljissä kohti Amerikkaa. Sain paljon kannustusta päätöksestäni lähteä kiertämään maailmaa. Monenlaisten ihmisten suusta kuultu vilpitön kannustus kasvattaa itseluottamusta.

Niin ja siis legendaarinen tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus tosiaan seilaili reilut 500 vuotta sitten lähes samoja reittejä kuin me, joten periaatteessahan me olemme tässä painava osa maailmanhistoriaa. Olli on intohimoinen historianiilo ja hän suorastaan tärisi innostuksesta, sillä hänelle tämä Kolumbuksen reitti on hypersuuri asia.

Toisinaan kyllä myös hieman höynäyttelimme joitakin kanssamatkustajia, jotka tiedustelivat Suomen kylmyydestä sekä siitä, onko Suomessa jääkarhuja kaikkialla.

Kerroimme naamat peruslukemilla, että meidän kotikaupungissamme on paljon jääkarhuja ja että suomalaiset ovat ihan tottuneita jääkarhuihin. Naama pokkana jatkoimme, että juuri viime talvena muutama tarkassa ohjauksessa koulutettu jääkarhu sai talvitöitä kauppojen parkkipaikkojen kolaajina. Surkuhupaisinta tässä oli se, että monet tuntuivat uskovan tuon pöyristyttävän väsyneen välimallin pilailumme.

Norwegian Epic saapui Miamin satamaan sunnuntaiaamuna 9.11. ja olomme oli haikea. Edellisenä päivänä pakatessamme rinkkojamme tuntui kuin meiltä vietäisiin koti alta, sillä hytistämme ja eritoten hyttimme parvekkeesta oli tullut jollain tapaa hyvin tärkeä osa elämäämme. Sunnuntaiaamuna kiskoimme rinkat selkään, vingutimme viimeistä kertaa merihenkilökorttiamme, apostolinkyyditimme itsemme ulos laivasta ja suhautimme taksilla hostellille.

Suosittelen tätä laivaelämystä ehdottomasti kaikille! Aika ja raha eivät ole esteitä, jos oikeasti haluaa jotain tällaista. Lisätietoja (ja oivallisia niksejä, miten vetää mahdollisimman halvalla koko setti) tämänkaltaisesta reissusta voi kysellä multa ja Opalta. Kello on muuten täällä aurinkoisessa Miamissa 7 tuntia vähemmän kuin Suomessa. Terkkuja kotiin, kavereille ja tutuille!

Lisäraportointia täältä jenkeistä tulee sitten jossain kohtaa juu. Kiitos!

Laivareissun aikana meillä oli kolme välipysähdystä. Ensimmäinen pysähdys tapahtui Portugalille kuuluvalla Madeiran saarella, toinen pysähdys Karibialla sijaitsevalla pienellä St. Maarten -saarella ja kolmas stoppi oli Amerikan Neitsytsaarten St. Thomasissa.

Alla on linkit näihin raportteihin sekä myös laivan ohjelmistohuipentumat:

Madeira

St. Maarten

Neitsytsaaret

Miltä tuntuu olla hypnotisoituna?

Atlantti TV:n pojat olivat innostuneina laivareissun käynnistyttyä. Katso video TÄSTÄ.

Alla muhkea kokoelma kuvia kahden viikon risteilyltä:

Rauhoittumassa.

Norwegian Epic lähdössä Barcelonan satamasta.

Jussi Kotilahti, Olli Vakkala ja Petteri Poukka.

Morjens Barcelona!

Merihenkilökortti.

Laivan katolla.

Ruokataivas.

Laivan kerrokset numero 5, 6 ja 7.

Kutoskerroksen iltakuva.

Menin pelleilemään vitoskerrokseen.

Laivan kapteeni.

Maailman isoin merikuntosali.

Ihan hyvät näköalat polkea kuntopyörää.

Salilla venyttelemässä.

Seiskakannen juoksurata.

Avomerilenkillä.

Laivan kattokerroksen pulikointiosastoa.

Auringonnousut ja -laskut olivat aina tosi kauniita.

Henkilökohtainen kahvimukini kiertää kanssani ympäri maailman.

Yli 200 metriä pitkä hyttikäytävä.

Porealtaassa paistattelemassa.

Kolmen ruokalajin illallinen alkamassa.

Semifiksun näköisenä nuorukaisena.

Ykköset päällä.

Herrasmiehet kutoskerroksessa.

Manhattan Room -ruokaravintola panoraamakuvana.

Pöytätennisnurkka.

Koripallokenttä laivan katolla.

Opa pussittamassa kolmosta.

Olli, mä ja kanadalainen kiipeilyopettaja Matthew.

Poreallasyhteiskuva.

Casino.

Hyttimme telkkarin karttakanava.

Katsomassa iltaleffaa laivan katolla.

Opa ja Jussi auringonottopuuhissa.

Porealtaassa keskellä Atlantin valtamerellä.

Hyttivastaavamme Greg teki melkein joka päivä uuden pyyhe-eläimen. Pyyhejoutsenet.

Pyyheapina.

Pyyhekoira ehkäpä. Ja muistutus kellojen siirtämisestä.

Me ja Greg.

Mä ja Opa koripallokentällä auringonlaskun aikaan.

Olli ja auringonlasku.

Käsittämättömin ruokatarjonta ja ja uskomaton laatu. Oli ihan kaikkea.

Jälkiruoka.

Laivan komeimmat miehet.

Meidän viihtyisä hytti kuvattuna ovelta.

Hyttimme kuvattuna parvekkeelta.

Hyttimme parvekkeelta otettu kuva.

Olemme juuri saapuneet Miamiin, aurinko on nousemassa ja viimeinen aamupala vähän haikeana.

Kiitos, Norwegian Epic!

Hello, Miami!