Isänpäivänä 1996 oltiin siskoni Pauliinan kanssa Nokian sairaalassa katsomassa isää. Syöpä oli tehnyt tehtävänsä ja isällä ei ollut enää paljoa aikaa jäljellä, mutta niin vaan sitkeä Olavi-sissi pystyi syömään pienen kakunpalan, jonka olimme hänelle tuoneet. Lämmitti 14-vuotiaan pohjoisnokialaisen pottatukkanuorukaisen mieltä.
Meidän piti lähteä jätkien kesken Kanariansaarille syksyllä 1998, jolloin Olavi olisi täyttänyt 50 vuotta, mutta se reissu jäi sitten tekemättä. Mutta tätähän tämä elämä on - ei se aina tottele toiveita tai suunnitelmia.
Nuorena poikana opin isältäni, että ystävällisyydellä ja leikkimielisyydellä pärjää hyvin tässä elämässä, ja noilla teemoilla olen porskuttanut eteenpäin. Oltiin Olavin kanssa molemmat kovia Kikka-faneja, varmaan Pirkanmaan kovimpia. Se on jäänyt ikuisesti mieleen.
Tässä olen tosiaan kahvittelemassa ja rupattelemassa isäni luona Nokian hautausmaalla. Mulla on aina täällä ollessani tapana puhua ääneen, kertoa kuulumiset ja heittää pari poikkeuksellisen hyvää vitsinkulmaa Olaville. Mukavaa isänpäivää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti