keskiviikko 16. elokuuta 2017

All Ireland -matkaraportti


Tervetuloa tekstimuodossa matkalle ympäri Irlannin sekä visiitille myös Pohjois-Irlantiin. Olimme tyttöystäväni Hilkan kanssa heinäkuun lopussa puolentoista viikon ajan toimintakesälomalla, jossa maisemat vaihtuivat ja energiatasot olivat varsin korkealla.

Saavuimme torstaiaamuna 20. heinäkuuta Dublinin lentokentälle, jonka jälkeen suuntasimme molemmat sanitettiitiloihin, Hilkka istumapissalle naisten puolelle ja minä istumapissalle miesten puolelle. Sitten teimme nopeita johtopäätöksiä, etenimme lentokentän bussipysäkkien luokse ja löysimme pienimuotoisella onnenkantamoilla heti ykkösellä oikean bussin.

Yhtäkkiä olimme siis viihtyisässä bussista matkalla Corkiin. 20 euron bussilippu tuntui kohtuulliselta.


Cork

Neljän tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Corkiin, tuonne eteläisen Irlannin keskukseen. Corkissa on vakituisia asukkaita noin 130 000 ja se on Irlannin toiseksi suurin kaupunki heti Dublinin jälkeen. Cork on kuin ullakolta löytyneeseen tilkkutäkkiin puettu 15-vuotias eläkeläiskoira - rapistunut ja rujo, mutta omalla tavallaan äärettömän sympaattinen. Mystisen kauniskin.

Ensimmäisenä majoituspaikkanamme toimi muutaman sadan metrin päästä ydinkeskustasta sijainnut sellainen pieni kolmekerroksinen kerrostalo, jonka toisessa kerroksessa oli meidän askeettisen yksinkertainen neliönmuotoinen pienehkö huone. Vieressä oli yksi toinen huone, johon oli majoittunut mukavanoloinen keski-ikäinen keskieurooppalaispariskunta. Meillä oli yhteinen keittiö ja vessa. Tykkäsimme kämpästä oitis! Yhteensä kolmen ovikoodin kautta sisään huoneeseen ja vartin välikuolema sängyssä.
Tutustuimme torstaina Corkin keskusta-alueeseen ja siellä oli paljon kiehtovia pieniä sivukujia kojuineen päivineen. Kyllä siellä kelpasi kesälomalaisen kietaista yksi puolen litran Murphy’s naamaan. Paikallista tummaa olutta, Guinnesin serkkua.

Ensimmäistä reissuiltaa tosi hieman varjosti mut nopeasti vallannut alakulo. Pitkän päivän päätteeksi selailin internettiä älypuhelimeni kautta ja luin uutisen, joka pysäytti mut tosi pahasti ja oli kyyneleissäkin pitelemistä.


Nimittäin Linkin Parin laulaja ja johtohahmo Chester Bennington oli tehnyt itsemurhan. Tuli tosi surullinen olo. Olin kuunnellut tämän orkesterin raivokasta, herkkää, puhuttelevaa ja taitavasti räppiä, rokkia ja rähinää yhdistelevää musiikkia vuosituhannen alusta asti. Vahvoja tekstejä biiseissä. En usein mene poissa tolaltani tuolla tavalla, mutta tuona iltana menin. R.I.P.












Titanicin viimeinen pysähdys

Perjantaiaamu käynnistyi omalta osaltani erinomaisella aamulenkillä pitkin poikien Corkin nousevia ja laskevia minikatuja. Olin tosi hyvällä jalalla liikkeellä. Sen jälkeen raikas aamukakka sekä suihku, Hilkan tekemä kertakaikkisen maistuva aamupala ja sitten apostolin kyydillä kilometri juna-asemalle. Oli edessä matka tarunhohtoiseen Cobhiin.

Cobh saattaa olla monelle tuiki tuntematon paikka. Kyseessä on eteläisessä Irlannissa, noin 30 kilometrin päässä Corkista, sijaitseva 20 000 asukkaan kaupunki. Tämä pieni kaupunki sai kunnian olla maailman kuuluisimman laivan viimeinen pysähdyspaikka.

Kyllä e
lämä voi olla välillä ihan sairaan pienestä kiinni. Nimittäin ainoastaan 105 vuotta ja 3 kuukautta sitten legendaarinen Titanic teki neitsytmatkansa viimeisen pysähdyksen Cobhissa. Ja juuri äsken olin itse siellä! Täytyy olla kiitollinen, että myöhästyin onnekkaasti juuri sen reilut 105 vuotta. Kaiken lisäksi oon nähnyt Titanic-elokuvan varmaan joku puolen tusinaa kertaa, että oli kyllä ihan sairaan henkilökohtainen tunnetila.

Seitsemän ihmistä nousi Titanicilta maihin Cobhissa 11. huhtikuuta 1912 ja he siis pelastuivat edessä olleelta onnettomuudelta, josta tultaisiin puhumaan vielä yli sadankin vuoden päästä. Yksi näistä seitsemästä oli eräs valokuvaajamies ja hänen Titanicin sisältä ottamat harvinaiset valokuvat löytyivät cobhilaisen yksityisasunnon kellarista vuonna 1985. Nuo valokuvat olivat myös isossa roolissa Titanic-museossa. 123 ihmistä puolestaan hyppäsivät laivaan Cobhista (tunnettiin tuolloin nimellä Queenstown) saman tunnin sisällä 11. huhtikuuta 1912. Muutamaa päivää myöhemmin Titanic törmäsi jäävuoreen ja lähes kaikki Cobhista laivaan hypänneet menehtyivät.

45 minuuttia kestäneellä Titanic-museokierroksella (maksoi 9,50 € per naama) jokainen sisään astunut sai matkalipun ja vierailija saikin olla yksi näistä Cobhista aikoinaan laivaan astuneesta 123 matkustajasta. Identtinen laivakortti vuodelta 192. Jännittävää! 


Itse olin 31-vuotias Thomas Morrow, joka matkusti viimeisillä rahoillaan läpi Irlannin päästäkseen 2. luokan matkustajaksi ja joka menehtyi jäävuorionnettomuudessa, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty. Sinänsä tosi henkilökohtainen henkilöhahmo, sillä olin itsekin juuri neljä vuotta sitten 31-vuotias. On tää pieni maailma.

Summa summarum: Aivan eteläisessä Irlannissa sijaitseva pikkukaupunki Cobh oli oikein mukava ja kaunis paikka. Eikä siellä edes satanut ihan koko ajan.

















Gaelilainen jalkapallo ja hurling


Palasimme iltapäiväjunalla takaisin Corkiin, missä tutustuimme illan aikana lisää kaupunkiin. Heti reissumme ensimmäisten päivien aikana kävi hyvin selväksi, että mitkä urheilulajit ovat suosituimpia Irlannissa. Ne ovat gaelilainen jalkapallo sekä hurling.

Gaelilainen jalkapallo on sekoitus jalkapalloa, rugbya ja amerikkalaista jalkapalloa. Hurling on sekoitus rugbya, amerikkalaista jalkapalloa, maahockeyta ja pesäpalloa. Jos suomalaiset hurahtaisivat kovaan ja pitkäjänteiseen harjoitteluun, niin etenkin hurlingissa olisimme todella kovia. Molempia lajeja pelataan normaalilla jalkapallokentän kokoisella nurmikentällä. 


Tiesin jo entuudestaan, että nuo lajit ovat isoja Irlannissa, mutta tuo valtava suosio yllätti. Telkkarista tuli iltaisin hurlingdokumentteja ja gaelilaisen jalkapallon pitkiä koosteita, lehdissä oli urheilusivuilla monta aukeamallista juttua noista lajeista yms. Upeaa!  

Pieni esimerkki vielä tähän. Suomen urheilupiireissä kohistaan aina elo-syyskuussa, kun pesäpallofinaaleissa usein olevan Vimpelin Vedon kotipeleissä on parhammillaan on yli 5000 katsojaa, vaikka Vimpelissä on asukkaita 3000.

Perinteikäs irlantilainen hurling- ja gaelilainen jalkapalloseura Tipperary on myös ihan ok, sillä Tipperaryssa on asukkaita noin 5000 ja siellä ratkaisumatseissa on parhaimmillaan 53 000 katsojaa!



Mutta ei siinä mitään, lauantaiaamuna olikin aika taas hypätä bussiin ja vuorossa oli todella mukava neljän tunnin reissu Corkista kohti läntisen Irlannin keskusta, eläväistä Galwayta.

20 euroa kustantanut Bussimatka oli sen takia varsin ihana, sillä reitti kierteli pikkukaupunkien läpi. Pysähdyimme ehkäpä noin 20 kaupungissa ja/tai kylässä. Uskomattoman kauniita ja varsin isoja keskusta-alueita oli kaikissa kylissä. Siis noissa pikkukaupungeissa oli asukkaita noin 2000-7000 ja periaatteessa kaikissa oli paaaaljon isompi keskusta kuin esim. Nokialla, missä on asukkaita kuitenkin joku 35 000.

Irlannissa on asumisrakenne paljon erilaisempi verrattuna Suomeen. Siinä missä Suomessa asutaan kaupungeissa tosi levällään ja keskustassa on tietyt peruspalvelut, niin irlantilaisessa kaupungissa on kymmeniä kauppoja, pubeja, kahviloita ja putiikkeja aivan kiinni muutamassa pääkadussa. Se on tosi kaunista.

Haluaisinkin nostaa kaksi pikkupaikkakuntaa tuolta matkan varrelta esille. Ne ovat Charleville ja Gort - irlantilaista tunnelmaa ja kaupunkiromantiikkaa parhaimmillaan.


Galway - isot odotukseni täyttyivät

Iloinen, pirteä ja eläväinen Galway on Irlannin kolmanneksi suurin kaupunki, missä on asukkaita noin 80 000. Toki varsinkin vilkkaana kesälomakuukautena siellä oli kyllä turisteja moninkertaisesti tuon verran. Galwayn keskustakin oli huomattavasti isompi kuin esimerkiksi Turun, Tampereen ja Espoon keskustat yhteensä. Tai hetkinen, eihän Espoossa ole keskustaa. No paljon isompi kuin Turun ja Tampereen keskustat yhteensä.

Atlantin valtameren rannan vieressä sijaitseva Galway valittiin vuonna 2015 maailman ystävällisimmäksi kaupungiksi. Ja kyllähän se oli maineensa veroinen. Paljon hyväntuulisia paikallisia, rentoja turisteja, värikkäitä putiikkeja, persoonallisia pubeja, rauhallista merenrantaviivaa ja niin edelleen. Kyllä Galwayssa viihtyi ja kyseessä oli ehdottomasti reissun paras paikkakunta. Voimakas suosituspeukku kaikille reissuhenkisille kujeilijoille! 


Toki täytyy mainita, että siellä oli aivan liikaa espanjalaisia turisteja ja vaihto-opiskelijoita. Ja j*malauta, kun ne vaan puhuivat ja puhuivat. Aivan holtitonta pälpättämistä ja paikka paikoin hyvin epäkohteliasta sekä pelisilmätöntä huutamista. Pitäkää hetken aikaa päänne kiinni, espanjalaiset! Huh huh, kun helpotti kirjoittaa tuo.

Meidän majoituspaikka Galwayssa oli parinsadan metrin päässä biitsitä. Sellainen aika kireän kokoinen Bed and Breakfast -setti kuitenkin ilman sitä aamupalaa. No, ei sitten. Mutta pihalle astuttua kykenimme haistelemaan meren tuoksua ja vain minuutin kirmauksella pystyin olemaankin uimassa Atlantissa.

Jos Galwaysta ja Irlannista ylipäätään voi tokaista jotain negatiivista, niin se on ehdottomasti jalankulkijoiden teidenylitysten järjettömyys. Perinteisiä suojateitä ei ollut juuri missään ja jengi käveli teiden yli mistä sattui. Tuollainen oli kyllä sekä autoilijoille että jalankulkijoille haastavaa - pyöräilijöistä puhumattakaan.










Cliffs of Moher

Lähdimme sunnuntaina aamupäivällä bussilla kohti Irlannin ylpeyksiä ja uljaimpia luontokohteita, ja määränpäänämme oli kuuluisa Cliffs of Moher. Nuo kalliojyrkänteet ovat noin kahdeksan kilometriä pitkät ja parhaimmillaan yli 200 metriä korkeat.

Yksi vaikuttavimpia paikkoja, missä oon ikinä ollut. Ja oon ollut kuitenkin mm. Uudessa-Seelannissa, Kambodzan Angkor Watissa, Andorrassa ja Nokialla. 


Samalla kyseessä on myös varsin vaarallinen paikka, sillä siellä oli turisteja paljon ja kalliojyrkänteillä ei ollut usein minkäänlaisia suojakaiteita. Ja samalla siellä on peri-irlantilaisia isoja tuulenpuuskia. Ei hyvä yhdistelmä liian hienoja selfieitä hamuaville.

Hieno homma, ettei tuollaiseen luonnonkauneuteen rakenneta mitään ylimääräistä, mutta tyhmänrohkeat turistit ovat kyllä isossa vaarassa. Muun muassa yksi suomalaisnuorukainen kuoli tuolla muutama vuosi sitten, kun hän oli liian reunalla ja yllättävä tuulenpuuska iski.

Cliffs on Moher on tuttu myös Harry Potterista. Jos aiot mennä joskus Irlantiin, niin kyllä tämä on ehdoton vierailupaikka. Eikä edes ole millään tavalla kallista meininkiä.






Lisdoorvarna - Euroopan isoimpien parinhakufestareiden pitopaikkakunta
Bussimatkalla Galwaysta Cliffs of Moherille pysähdyimme Ailwee Cavella, yhdellä Irlannin vanhimmista luolista. Sen löysi vuonna 1944 Jack MacGann -niminen maanviljelijä - tai siis hänen koiransa toimi löytäjänä. Nimittäin MacgGann oli aikoinaan heitellyt palloa koiralleen ja yhtäkkiä pallo oli livahtanut kolosta maan alle. Koira ryntäsi perässä, kaivoi ja lopulta meni myös maan alle.

No, MacGann kaivoi lisää, löysi maan alta koiransa hyvässä kunnossa sekä valtavan kokoisen luolaston. Mies palasi takaisin maan päälle kuin mitään ei olisi ikinä löytynytkään ja piti luolaston omana tietonaan peräti 30 vuotta. Lopulta hän kertoi asiasta viranomaisille, alkoivat suuremmat kaivaukset ja vuonna 1976 Ailwee Cave avattiin yleisölle.

Hilkka oli semi-innoissaan tuosta luolastosta ja meni 5 euron pääsymaksulla 45 minuutin luolakierrokselle. Itse viittailin kintaalla koko touhulle. Oon ollut aiempina vuosina maailmalla muutaman kerran eri luolastoissa ja en ole vaan jotenkaan yhtään syttynyt. Siispä nautiskelin tuon 45 minuuttia siemaillen keskinkertaista kahvia ja tuijottelin sivusilmällä maisemia.

Sitten jatkoimme matkaa kohti Cliffs on Moheria, kunnes olimmekin Lindoonvarnassa, joka paljastui todella mielenkiintoiseksi paikkakunnaksi. Siis mikä Lisdoonvarna? No tosielämän Tinder-pikkukaupunki.

Lisdoonvarnassa on vakituisia asukkaita noin 800, mutta syyskuussa siellä on vilkas ja romanttinen vipinä. Nimittäin tuolla järjestetään Matchmaking Festival, joka on kasvanut vuosien aikana valtavasti. Viime syksynä paikalla oli yli 45 000 ihmistä. Eli jos olet sinkku, niin tutustu tähän ja matkusta Lisdoonvarnaan nyt syksyllä!

Tämä tosielämän Tinder järjestetään tänä syksynä jo peräti 161. kerran! William Daly on häärännyt puikoissa yli 50 vuotta. Hänen oman arvionsa mukaan noin 3000 paria on mennyt naimisiin tavattuaan toisensa Lisdoonvarnassa. Rakkaudennäläiset turistit tuovat Lindoonvarnaan ja lähialueille miljoonia euroa. Nice!

Nykypäivänä deittiseuran etsiminen on tehty helpoksi ja esimerkiksi Tinder on erittäin suosittu. Matchmakin Festivalin pomo Daly ei kuitenkaan ole juurikaan huolestunut siitä, että netin erilaiset applikaatiot veisivät siivua tästä tapahtumasta.

”Tanssiminen ja toista ihmistä silmiin katsominen tulevat aina olemaan merkityksellisempiä asioita kuin napin painaminen”, on Daly kommentoinut.

Matchmaking Festival 1.9.-8.10.2017. Tutustu lisää TÄSTÄ!




Lähestulkoon ilman nettiä muutama päivä

Palasimme sunnuntai-iltana takaisin B&B-majapaikkaamme ja olimme uuvuksissa. Pienen lepohetken jälkeen kävelimme kuitenkin vielä vieressä olleelle uimarannalle ja voin kertoa, että nautiskelin siellä elämästä!

Polskin ja uin meressä varmaan tunnin. Rakastan sitä tunnetta, kun merivesi kastelee mut ja se suolaisuus menee hiuksiini asti, jonka seurauksena tukkani on kuivuttuaan kuin hennolla vahalla täydelliseen kuosiin laitettu taideteos. Olin tulossa monta kertaa pois uimasta, mutta sitten mietin, että koskakohan pääsen seuraavan kerran maistamaan suolaista merta ulkomailla. Voi mennä ensi kesään asti. Kääk!

Etenkin Galwayssa oli tosi kuuma keli. En olisi ikinä uskonut, että Irlannissa voi palaa auringosta! Naama ja käsivarret olivat punertavina, kun aurinko loisti kuin Naantalin muumilaakso.


Maanantaina oli vuorossa kolmas päivämme Galwayssa ja sen otimme erittäin rennosti. Toki omaan aamurutiiniini kuului tällä reissulla 5-6 kilometrin pituinen sähäkkä aamulenkki paikallisia kujia, katuja ja rantoja pitkin. Loikoilimme rannalla ja nurtsilla tuntikausia kirjoja lukien. Pyörimme myös vilisevässä keskustassa ja istuskelimme pubien sekä kahviloiden terasseilla. Jumalauta, kun kylmä kalja maistuikin hyvälle.

Galwayn majapaikassa ei WiFi toiminut lainkaan ja se oli mahtava juttu! Sitä tuhlaa elämässään niin paljon aikaa täysin turhanpäiväiseen ja päämäärättömään älypuhelimen räpläilyyn. Ainoat kerrat, kun kävimme netissä noiden kolmen päivän aikana olivat pubien terassilla pari kertaa surffatut puolituntiset.


Belfast

Tiistaiaamun valjetessa hyvästelimme Galwayn haikein mielin, hyppäsimme 20 euroa maksavaan bussiin ja suuntasimme kohti Pohjois-Irlannin pääkaupunkia Belfastia. Ensin moottoritietä Dublinin lentokentälle, bussin vaihto ja sitten hyvällä sykkeellä Belfastiin.

Ensimmäinen tunnelma Belfastiin saavuttaessa oli periaatteessa sama kuin olisi ostanut Porin keskustasta Mamban levyn - mitä minä täällä teen ja miksi? Mutta, kun annoimme Belfastille hieman aikaa, niin sehän paljastui oikein kivaksi ja kohtalaisen viihtyisäksikin kaupungiksi. Samalla myös valuutta vaihtui, kun Irlannissa käytössä ollut euro muuttui punnaksi.

Majapaikkanamme toimi Airbnb:n kautta hommattu tyylikäs huoneisto. Siellä oli kaksi isoa huonetta ja sisustus oli kuin suoraan 1800-luvun hienostobordellista. Tai mistäs minä tietäisin, millainen sisustus on ollut 1800-luvun bordelleissa, mutta seinällä oli arvokkaita tauluja, huonekalut olivat kuin kalliista antiikkiliikkeestä ja olipa siellä myös iso kylpyamme.

Kävi ilmi, että kyseessä oli nelikerroksinen asunto, jossa oli varmaan 5-7 huonetta vuokrattavana turisteille. Keskikerroksessa asunut Melanie ilmeisesti pyöritti kokopäiväisesti Airbnb-bisnestään. Siis tuon koko rakennuksen arvo oli varmaan vähintään miljoona puntaa. Järkevä pääoma pitää olla jostain pierastu, että tuollaisen elämäntavan voi aloittaa.






George Best

Yksi Belfastin historian tunnetuimmista ja legendaarisimmista henkilöistä on jalkapalloilija Geogbe Best. Hän syntyi Belfastissa vuonna 1946. Bestin ollessa 15-vuotias, lähetti eräs brittiskoutti kuuluisan viestin suurseura Manchester Unitedille: ”Luulen, että olen löytänyt teille neron.”

Seitsemän vuotta myöhemmin taitava hyökkääjä valittiin Euroopan parhaaksi jalkapalloilijaksi. Best on myös nimitetty kautta aikain parhaaksi pelaajaksi, joka on pelannut Pohjois-Irlannin maajoukkueessa.

Best oli äärettömän kova jalkapalloilija, mutta kovaa meni myös kentän ulkopuolella. Alkoholi ja vauhdikas elämä olivat aina läsnä. Hänen ajaton ja unohtumaton lausahduksensa tiivistää hyvin kaiken.

”Käytin rahani viinaan, naisiin ja nopeisiin autoihin - loput tuhlasin.”

Best kuoli 59-vuotiaana vuonna 2015. Hänen hautajaissaattuetta oli seuraamassa yli 100 000 surevaa ihmistä Belfastin kaduilla. Hänen kuolemansa jälkeen Belfastin lentokenttä nimettiin George Best Belfast City Airportiksi. Legenda. R.I.P.


IRA

Henkilökohtaisella tasolla oon aina tiennyt Belfastin periaatteessa ainoastaan IRA:n pommituksista. Tämä on kiehtonut mua tosi paljon ja kun kerta Belfastissa oltiin, niin tottakai tuonne ytimeen oli päästävä.

Tepasteltiin keskiviikkona ehkä 45 minuuttia pois keskustasta ja oltiin hiljalleen määränpäässä. Väliaikainen Irlannin tasavalta-armeija teki tuhojaan Belfastissa vuosien 1970-1990 välisenä aikana. Pohjois-Irlannin katolilaisten ja protestanttien levottomuudet olivat täynnä kaaosta ja väkivaltaa.
Tasavaltalaiset vaativat Pohjois-Irlannin liittyvän Irlannin tasavaltaan ja Unionistit halusivat Irlannin pysyvät jakautuneena. Yli 3500 ihmistä kuoli.

Rauha saatiin solmittua vuonna 1998. Belfastissa onkin pitkä ja korkea seinä, joka tunnetaan nimellä Peace Walls tai Peace Lines. Siinä on loputon määrä erilaisia kirjoituksia rauhasta ja ystävyydestä. Käveltiin Peace Wallsin vieressä protestanttien alueella. Seinän toinen puoli on katolilaisten aluetta.

Kyllähän siellä Shankill Roadilla ja lähikujilla oli todella patrioottinen tunnelma. Alla on muutama kuva eräästä muistopaikasta Shankill Roadin vieressä sekä kuva Peace Wallsista.
Legendaarisen upea ja menestynyt irkkubändi The Cranberries julkaisi vuonna 1994 Zombie-biisin, joka käsitteli nimenomaan Pohjois-Irlannin väkivaltaisuuksia.










Cave Hill

Torstaina ostettiin 3,7 puntaa maksaneet yhden päivän bussiliput Belfastin alueella. Mentiin ensin yhdinkeskustaan ja sieltä toisella bussilla vartin pituinen matka lähellä Belbastin linnaa. Pieni kävelymatka ja olimme perillä. Hieno linna, mutta ei se jotenkaan säväyttänyt. Ei se mitään, sillä tajusimme, että täällähän on Cave Hill, eli korkeat tunturit linnan takana, jonne pääsee patikoimaan.

Ajateltiin, että kyllä tuonne nyt patikoi aika nopeasti. No siinä meni pari tuntia kivuta aivan ylös. Ja siellä ylhäältä sitten näkyikin koko laaja Belfast. Upeat näkymät! 


Mentiin vielä torstai-iltana elokuvateatteriin katsomaan upouusi ja paljon kehuttu sotaleffa Dunkirk. Kohtalaisen hyvä elokuva oli.

Heti perjantaiaamuna olikin vuorossa jälleen lähtö eteenpäin. Paniikinomaisesti otin vielä kömpelön aamukylvyn, terävän kahvihetken ja sitten olin valmis kävelemään Belfastin keskustaan. Matkustettiin 8 euroa kustantaneella bussilla pari tuntia Dubliniin viettämään kesälomareissumme paria viimeistää päivää.












Dublin 

Pääkaupunkiin saavuttuamme lähdimme tuttuun tyyliin apostolin kyydeillämme suunnistamaan kohti Airnbn-majapaikkaamme. Tiedossamme oli, että majoitus tulisi kaikella todennäköisyydellä olemaan reissun surkein - ja olimme enemmän kuin oikeassa.

Olimme siis varanneet ja maksaneet tuon kahden yön settimme viimeisenä iltanamme Belfastissa. Majapaikka oli halpa ja kämppänä toimi kireä yhden huoneen miesluola.

Löydettyämme oikean osoitteen oli vastassamme brasilialainen Doucklas, joka oli kämpän vuokranneen dublinilaismies Wesleyn kaveri. Wesley oli duunissa, joten Doucklas oli hälytetty luovuttamaan avain, esittelemään kämppä kuudessa sekunnissa ja kertomaan, millä taktiikalla hieman rikkinäinen ulko-oven lukko avautuu.

No, hymyilevä Doucklas lähti ja jäimme ihmettelemään umpikehnoa majoituspaikkaamme. Tuossa ahtaassa noin 8 neliön yksiössä haisi niin pahalle, että Hilkka alkoi siivota. Otettiin siinä pienet kinastelut, kävin erinomaisen raivokkaalla juoksulenkillä, palasin, kävin suihkussa ja lopulta lähdimme sulassa sovussa sekä varsin hyväntuulisina kohti ydinkeskustaa.

Löysimme pääkadulta japanilaisen ruokapaikan, joka osoittautui hinta-laatu-suhteelta loistovalinnaksi.

Lauantaina oli iso päivä - varsinkin itselleni. Ostin meille nimittäin liput 80 000 ihmistä vetävälle Croke Park -stadionille, missä pelattiin kaksi gaelilaisen jalkapallon puolivälieräottelua klo 17:00 ja heti perään klo 19:00. Oli hieno kokemus ja Hilkkakin tykkäsi. Paikalla oli 40 000 katsojaa ja tunnelma on hyvä.

Kokonaisuudessaan Dublin oli kuitenkin lyhyellä vilkaisulla kohtalaisen epäkiinnostava paikka. Ydinkeskustan pääkaduilla kävellessäni tuli vähän sellainen fiilis, että tämä ei ole se mystisen kaunis ja eteerinen Irlanti, johon minä olen edellisen puolentoista viikon aikana ihastunut.

Aika tyypillinen fiilis itselleni. Eli muu maa tuntuu oikeasti kauniilta ja kivalta, mutta sitten se itse pääkaupunki, missä asuu kolmasosa väestöstä, on oma yltiökansainvälinen metropolinsa. Ikään kuin sellainen hektisen kiireinen kupla.

Kaiken kaikkiaan All Ireland -reissu oli hieno kokemus ja suosittelen kaikille samankaltaista toiminnallista miniseikkailua. Allekirjoittaneen seuraava iso reissusetti tapahtunee vuonna 2018 ja paljon jännittäviä suunnitelmia on jo aseteltuna isossa päässäni. Palataan, kiitos! 









1 kommentti:

  1. Kiitokset kertomuksesta, käymme ehottomasti tuossa Titanic-museossa ensi kuun reissullamne.
    Pauliina, entinen shelttikasvattaja, kiitos ihanista Seppo-jutuista, joista tulee niin hyvälle mielelle :).

    VastaaPoista